Arvoisa yleisö, demarit, kokoomuslaiset ja paikkaansa mahdollisesti tunnustelevat
On ilo saada avata seminaari, jossa pääsemme keskustelemaan politiikan keskeisistä sisältökysymyksistä. Olkoon sisällöllinen, älyllisesti rehellinen ajatustenvaihto kuin raikas tuulahdus keskellä tunkkaista vaalitaistelua, jolla on omat rasitteensa. Minun ei tarvinne niitä täällä kuvailla. Mutta hyvin pian vaalit ovat ohi, ja mielikuvilla manipuloinnin ja vallan retoriikan aiheuttamista haavoista on toivuttava työkykyisiksi rakentaman parasta mahdollista Suomea. Työtä on taas tehtävä keskinäisen kunnioituksen hengessä. Sitä tarvitaan, kun alkaa vakava työ hallitusohjelman luomiseksi.
Avaan seminaarin kolmella teesillä. Ensimmäinen teesi on, että tavoitteemme eivät lopultakaan eroa suuresti toisistaan. Haluan luottaa siihen, että mitä päämääriin tulee, Kokoomuksella ja SDP:llä ne ovat kuta kuinkin samat. SDP:n puolueohjelmassa kyllä mainitaan sosialismi, mutta se lienee monen onneksi pudonnut lopullisen päämäärän jalustalta. Vastuullisesti toimiva markkinatalous sopii siis meille molemmille. Tähtäämme molemmat taloudellisen kasvun jatkumiseen, työllisyysasteen nostamiseen ja tuottavuuden kasvuun. Mutta politiikka on, tai ainakin sen tulisi olla, keskustelua keinoista tavoitteisiin pääsemiseksi. Ja niissä, uskoakseni käsityksemme eroavat. Siitä muodostuikin toinen teesini: käsityksemme keinoista hyvään päämäärään eroavat toisistaan. Kun poliittisten puolueiden eroja kartoittaa, tämä on se alue jolta erot löytyvät.
Mutta miten keinot määritellään, ja mikä on poliittisen puolueen suhde keinoihinsa? Jos maailma muuttuu, muuttuvatko keinot? Tämä on olennainen kysymys. Otan esimerkin rentouden vuoksi – tämän seminaarin aihealueen ulkopuolelta ja toisesta puolueesta, vihreistä. Ydinvoiman vastustaminen on ollut niin olennainen koko tuon poliittisen liikkeen ydinkysymys, että siitä on tullut identiteetin kivijalka: voi melkeinpä sanoa että on käsitteellisesti mahdotonta kutsua itseään ydinvoimaa kannattavaksi vihreäksi, määritelmä on pyöreän neliön tai naineen paavin luokkaa. Kun nyt ilmastonmuutos alleviivaa väistämättä ydinvoiman vahvoja puolia, päästöttömyyttä ja hyvää ilmanlaatua, voisi ilmastonmuutoksen torjunnan keskeiseksi päämääräkseen ottaneella ympäristöihmisellä olla painetta ja älyllistä haastetta päivittää käsityksiään ydinvoimasta. Ehkäpä ympäristöuhkien lisääntyessä ja tekniikan kehittyessä ydinvoima ei olisikaan se isoin paha, vaan asioiden vastustamisjärjestys voisi muuttua toisenlaiseksi ja punninta energiapoliittisten keinojen välillä voisi tarkentua. Mutta se ei tunnu onnistuvan, koska niin ei saa olla.
Muuttuvassa maailmassa politiikan keinot ovatkin kertakäyttötavaraa ja ne muuttuvat rasitteiksi, jos niiden nimiin pitää vannoa silloin, kun oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden tai hyvinvoinnin toteutuminen vaatisivat jo aivan toisenlaisia keinoja. Vaikka olisimme uskollisia päämäärillemme ja ihanteillemme, politiikan keinoja ei ole viisasta betonoida niin kiinteästi poliittisiin ohjelmiimme, ettemme jähmettyneisyyttämme kykene reagoimaan olemassa oleviin haasteisiin.
Sanoin ensimmäisessä teesissäni että päämäärämme eivät eroa. Sanoin toisessa teesissäni, että keinomme eroavat. Mutta ollakseni rehellinen, en ole siitä sittenkään aivan varma. Mitä jos pelkät puheemme keinoista eroavat? Tätä johtopäätöstä on vaikea välttää kun muistelee esimerkiksi Veronmaksajien keskusliiton järjestämää vaalitilaisuutta neljän vuotta sitten. Keskusta ja demarit torjuivat yksiselitteisesti Kokoomuksen veropoliittiset keinot, jotka koettiin uhkaksi hyvinvointipalveluille. Veroalen vastustajat voittivat vaalit turvallisemmaksi ymmärretyllä viestillään, ja Kokoomus sai veropuheiden tähden leiman hyvinvointivaltion purkajana. Kokoomuksen keinot kuitenkin toteutettiin, jopa runsaammalla kädellä kuin puolueemme tohti esittää.
Kolmas teesini onkin siis kysymys: mitä jos keinomme eroavat retorisesti mutta eivät faktisesti? Onko poliittiseen kulttuuriimme pesiytynyt kahden raiteen politiikka, jossa verbaalisesti vastustetaan sellaista mitä tosiasiallisesti ajetaan? Eikö sellainen tuota poliittista skitsofreniaa ja maailmankatsomuksellisia pakkoliikkeitä? Mikä erottaa sen, joka sanoo vastustavansa mutta kannattaa siitä joka sanoo kannattavansa ja kannattaa, jos lopputulos on sama? Tekisikö edellinen sen jotenkin häveliäämmin ja jälkimmäinen rehvakkaammin? Mitä tällainen kertoo politiikasta ja sen uskottavuudesta? Lisään kysymykseeni sanat: pitkällä tähtäimellä. Pelkään, että siitä seuraa poliittinen doping: pian joka puolueen on perustettava kaksi eri osastoa, toiminnallinen osasto ja imago-osasto? Edellinen hoitaa arkisen työn talouden realiteettien ehdoilla ja jälkimmäiseen kootaan puolueen hyödylliset idiootit puhumaan sitä, mitä toimittajien ja kansan oletetaan haluavan kuulla?
Siksi harras toiveeni on, että tästä seminaarista tulisi parempi ja aidompi kuin vaalipaneeleissa annetuista linjauksista. Hyvät puoluejohtajat, haastan teitä uskallukseen: kertokaa ne keinonne, joita uskotte voivanne kannattaa sekä sanoin että teoin. Haukkukaa ne keinot, joita vastustatte niin vaalien edellä kuin niiden jälkeenkin. Mutta säästäkää meidät kaksoisagendoilta, sillä aihe on vakava ja aikaa on vähän.
