Maailmanpankin entinen pääekonomisti Nicholas Stern laati viime syksynä brittihallitukselle raportin, jonka mukaan ilmastonmuutoksen torjunta tulee ihmiskunnalle paljon halvemmaksi verrattuna kustannuksiin, joita vakavat ilmastohäiriöt aiheuttaisivat syöstessään maailman taloudelliseen lamaan. Raportti oli tervetullut puheenvuoro: ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa pitkään vaivannut asema politiikan pikkupiirien sivuraiteena alkaa olla ohi, kun ilmaston ja ympäristön yhteys talouteen tunnustetaan, ja se alkaa hahmottua. Sternin mukaan globaaliin ilmasto-ongelmaan kaivataan nopeasti globaaleja toimenpiteitä.
Johtopäätös on oikea, toteutus vaikea. Nimenomaan globaaleja toimenpiteitä tuntuu syntyvän työläästi. Samaan aikaan kun poliittinen tahto ilmastomuutoksen torjumiseksi on voimakkaassa kasvussa, ilmastopolitiikan keinot ovat jähmettyneet paikoilleen. Ilmastokokous toisensa jälkeen päättyy vakuutteluihin edistysaskelista, mutta itse päästövähennyksiin edistys ei liity. Nytkään marraskuun Nairobin ilmastokokous ei tuonut näköpiiriin merkittävien uusien maiden sitoutumista päästöleikkauksiin nykyisen Kioton sopimuksen päätyttyä vuonna 2012. Toivo pitää siis laittaa siihen, että muut neuvottelukuviot tuottavat maailman neljälle suurimmalle päästäjälle, USA:lle, Kiinalle, Intialle ja Venäjälle päästöleikkauksia – Kiotolta niitä on turha odottaa.
Umpikujassa on kysymys siitä, että vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus ei asettanut kehitysmaiden päästöjen kasvulle mitään rajaa. Ajateltiin, että niillä on oikeus kasvuun siinä missä muillakin; rikkaiden on aika jäähdytellä, ei köyhien. Ajatus solidaarisuudesta oli aivan oikea. Mutta tuolloin ei osattu ennakoida, millaiseen nousuun päästöt lähtisivät maailma ikään kuin muljahti alta. Nyt noin puolet päästöistä ja niiden kasvusta tulee kehitysmaista, ennen muuta Kiinasta ja Intiasta. Tämä on taas suurin syy siihen, miksi Yhdysvallat, joka vastaa päästöjen neljänneksestä, katsoo voivansa jäädä sivuun. Toisin kuin siis usein luullaan, Kiina ja Intia kyllä ovat ratifioineet Kioton. Mutta järjestelmä ei aseta niille rajoja, ja kyseiset maat ovat kieltäytyneet niistä vastakin Kioton puitteissa.
Jos olisi kyse yrityksen toiminnasta, valittu strategia olisi ajat sitten hylätty tehottomana: tulosta ei tule näin. Kioton sopimuksen avulla ei kontrolloida kuin reilua neljännestä maailman kasvihuonekaasuista. Kolme neljännestä päästöistä kasvaa kiihtyvää vauhtia. Se ei riitä, kun ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire.
Päästöjen karsiminen kapealla rintamalla on paitsi turhauttavaa, myös riskialtista. Se voi houkutella globaaleilla markkinoilla toimivia yrityksiä investoimaan juuri sinne, missä ei tarvitse satsata päästöoikeuksien ostoon ja missä ei ole kunnon ympäristönormeja tai päästörajoja. Tässä asetelmassa tilanne voi jopa pahentua: päästöjen vähentäminen täällä voi johtaa päästöjen lisääntymiseen tuolla. Sitä kutsutaan hiilivuodoksi eikä päästöjen siirtyminen ole päästöjen leikkaamista. Kehitysmaiden ihmisillekään mitään solidaarista ei ole siinä, että heidän ympäristönsä pilataan.
Yksi ilmastopolitiikan keino EU:ssa on päästökauppa. Kaikki suomalaiset tietävät jo, että järjestelmä ontuu mm. rikastuttaen kohtuuttomasti markkinasähkön tuottajia. Näiden tahojen edustajat olivat myös Nairobin kokouksen alla hyvin äänekkäitä. Pääviesti oli, että päästökaupan jatko on turvattava ja EU:n on edistyttävä kunnianhimoisesti ilmastopolitiikassa, vaikkapa sitten yksin. Ajatus sopii tietenkin taholle, jota päästökauppa rikastuttaa joka päivä. Ja kukaan ei huomaa mitään merkillistä siinä, että rikastujat haluavat varmistaa päästökauppajärjestelmän jatkuvuuden vaikka uhraamalla koko EU:n.
On siksi syytä miettiä tarkkaan, mikä on kunnianhimoista ja mikä ei. Lähivuosina EU-päästöjen osuus jää alle kymmenesosaan, ellei rintama laajene: vaikka EU lopettaisi kaikki päästönsä, maailma hukkuisi. Vaatimus yksipuolisten tavoitteiden kiristämisestä ilman samanaikaista rintaman laajentamista voi ajaa neuvotteluasetelmat yhä tiukempaan lukkoon. Siinä ei ole mitään kunnianhimoista. Vain laajan yhteisrintaman rakentaminen vaikkapa sitten uudenlaisin sopimusehdoin ilmastomuutoksen torjumiseksi on mielekästä.
Mutta miten? Ainakin teollinen tuotanto pitäisi irrottaa maakohtaisista päästörajoituksista. Olisi tärkeää varmistaa järjestelmä, joka ei palkitse saastuttamista missään. Se voisi tapahtua luomalla maailmanlaajuinen teollisuussektorikohtainen järjestelmä, joka perustuisi energiatehokkuuteen ja jossa määriteltäisiin päästöjen teoreettinen minimi tuotantotonnia kohti.
Järjestelmä innostaisi yritykset päästövähennysten kilpajuoksuun, sillä se palkitsisi vähäpäästöisintä toimijaa, toisin kuin nyt tapahtuu. Pääpaino tulisi olla energiansäästöllä ja ekotehokkuudella, vähäpäästöisellä teknologialla ja sen kehittämisellä. Myös yksittäinen kuluttaja tulisi saada mukaan päästövähennyksiin kehittämällä päästökauppajärjestelmää liikenteen saralla, jolla päästöt kasvavat eniten. Jos tiedettäisiin, että vähäpäästöisyys olisi lähtökohta myös kehitysmaissa seuraavalla Kioto-kaudella, se vaikuttaisi jo nyt sinne tehtäviin investointeihin.
