Kaksi viikkoa sitten olin YK:n ilmastokokouksessa Nairobissa. Ylimääräistä dramatiikkaa neuvotteluihin toi vastikään julkaistu ns. Sternin raportti. Maailmanpankin entinen pääekonomisti Nicholas Stern laati laajan "The Economics of Climate Change" katsauksen brittihallituksen toimeksiannosta. Raportin pääviestin mukaan ilmastonmuutoksen välitön torjunta tulee ihmiskunnalle paljon halvemmaksi verrattuna kustannuksiin, joita vakavat ilmastohäiriöt aiheuttaisivat noin vuonna 2050, syöstessään maailman taloudelliseen lamaan.
Raportti oli tervetullut puheenvuoro: ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa pitkään vaivannut asema politiikan pikkupiirien sivuraiteena alkaa olla ohi, kun ilmaston ja ympäristön yhteys talouteen tunnustetaan ja se alkaa hahmottua. Sternin mukaan globaaliin ilmasto-ongelmaan kaivataan nopeasti globaaleja toimenpiteitä.
Johtopäätös on oikea, toteutus vaikea. Nimenomaan globaaleja toimenpiteitä tuntuu syntyvän työläästi. Olen ollut neljässä viimeisessä ilmastokokouksessa, eikä paljon ole päästy eteenpäin. Nytkään Nairobi ei tuonut näköpiiriin merkittävien uusien maiden sitoutumista päästöleikkauksiin vuodesta 2013 lähtien. Toivo pitää siis laittaa siihen, että Kioton sopimuksen ulkopuoliset neuvottelukuviot tuottavat maailman neljälle suurimmalle päästäjälle, USA:lle, Kiinalle, Intialle ja Venäjälle päästöleikkauksia.
Umpikujassa on kysymys siitä, että vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus ei asettanut kehitysmaiden päästöjen kasvulle mitään rajaa. Ajateltiin, että niillä on oikeus kasvuun siinä missä muillakin; rikkaiden on aika jäähdytellä, ei köyhien. Ajatus solidaarisuudesta oli aivan oikea. Mutta tuolloin ei osattu aavistaa, millaiseen nousuun päästöt lähtisivät maailma ikään kuin muljahti alta. Nyt noin puolet päästöistä tulee kehitysmaista, ennen muuta Kiinasta ja Intiasta. Tämä on taas suurin syy siihen, miksi Yhdysvallat, joka vastaa päästöjen neljänneksestä, katsoo voivansa jäädä sivuun. Toisin kuin siis usein luullaan, Kiina ja Intia kyllä ovat ratifioineet Kioton. Mutta järjestelmä ei aseta niille rajoja, ja kyseiset maat ovat kieltäytyneet niistä vastakin.
Tilanne on hankala: päästöjen karsiminen kapealla rintamalla kostautua. Se voi houkutella globaaleilla markkinoilla toimivia yrityksiä investoimaan juuri sinne, missä ei tarvitse satsata päästöoikeuksien ostoon ja missä ei ole kunnon ympäristönormeja tai päästörajoja. Tässä asetelmassa tilanne voi jopa pahentua: päästöjen vähentäminen täällä voi johtaa päästöjen lisääntymiseen tuolla. Sitä kutsutaan hiilivuodoksi eikä päästöjen siirtyminen ole päästöjen leikkaamista. Kehitysmaiden ihmisillekään mitään solidaarista ei ole siinä, että heidän ympäristönsä pilataan.
Niinpä lopputulos on se, että kaikki ilmastokokoukset päättyvät suunnilleen samaan noidankehään. Jos olisi kyse yrityksen toiminnasta, valittu strategia olisi ajat sitten hylätty tehottomana: tulosta ei tule näin. Kioton sopimuksen avulla ei kontrolloida kuin reilua neljännestä maailman kasvihuonekaasuista. Kolme neljännestä päästöistä kasvaa kiihtyvää vauhtia. Se ei riitä, kun ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire.
Yksi ilmastopolitiikan keino EU:ssa on päästökauppa. Kaikki suomalaiset tietävät jo, että järjestelmä ontuu mm. rikastuttaen kohtuuttomasti markkinasähkön tuottajia. Näiden tahojen edustajat ovat olleet myös Nairobin kokouksen alla hyvin äänekkäitä. Pääviesti on ollut se, että päästökaupan jatko on turvattava ja EU:n on edistyttävä kunnianhimoisesti ilmastopolitiikassa, vaikkapa sitten yksin. Ajatus sopii tietenkin taholle, jota päästökauppa rikastuttaa joka päivä.
Yksin on kuitenkin toivotonta. Lähivuosina EU-päästöjen osuus jää alle kymmenesosaan, ellei rintama laajene: vaikka EU lopettaisi kaikki päästönsä, maailma hukkuisi. Vaatimus yksipuolisten tavoitteiden kiristämisestä ilman samanaikaista rintaman laajentamista voi ajaa neuvotteluasetelmat yhä tiukempaan lukkoon. Siinä ei ole mitään kunnianhimoista. Vain laajan yhteisrintaman rakentaminen uudenlaisin sopimusehdoin ilmastomuutoksen torjumiseksi on mielekästä.
Mutta miten? Ainakin teollinen tuotanto pitäisi irrottaa maakohtaisista rajoituksista. Niiden sijasta tulisi laatia maailmanlaajuinen teollisuussektorikohtainen järjestelmä, joka perustuisi energiatehokkuuteen: määriteltäisiin päästöjen teoreettinen minimi tuotantotonnia kohti.
Järjestelmä kannustaisi päästövähennysten kilpajuoksuun, sillä se palkitsisi vähäpäästöisintä toimijaa. Pääpaino tulisi olla energiansäästöllä ja ekotehokkuudella, vähäpäästöisellä teknologialla ja sen kehittämisellä. Yksittäinen kuluttaja tulisi saada mukaan päästövähennyksiin kehittämällä päästökauppajärjestelmää liikenteen saralla, jolla päästöt kasvavat eniten. Jos tiedettäisiin, että vähäpäästöisyys olisi lähtökohta myös kehitysmaissa seuraavalla Kioto-kaudella, se vaikuttaisi jo nyt sinne tehtäviin investointeihin.
