Paluuulennolla Brysselistä lomalle Suomeen kävin mielessäni läpi edellistä kesää. Se oli sattumusten kesä. Lomamatkalla Kreikassa eräänä päivänä teini-ikäinen kuopuksemme joutui merivirran vietäväksi. Kundit eivät olleet huomaneet punaista varoituslippua. Atte lähti apuun ja koville otti hänelläkin; ruhjeiset miehet tulivat rannalta takaisin hotellille.
Lähdimme saman tien Aten kanssa vespalla ajelemaan vuoristoon. Kapealla tiellä henkilöauto tuli kovaa vauhtia vastaan, jarrutus ja väistö epäonnistuivat sen verran, että lensimme vespan kyydistä. Minä loukkasin olkapääni ja kantapääni, Atte katkoi kylkiluitaan. Lääkärissä ihmeteltiin, miksi Aten kumpikin puoli oli ruhjeilla. "Tämä on ihan eri juttu, se sattui tänään merellä." "No ei ollut onnenpäivänne", lääkäri sanoi.
Me taas ajattelimme, että se todellakin oli. Niin paljon olisi voinut mennä pieleen.
Mutta loman jatkuessa tuntuihan se epäonniselta, kun kylkiluunsa katkaissut sai yskän ja flunssan. Aivastelu sattui hillittömästi. Sitten mentiin Kiinaan. Kylkiluunsa katkaissut kokeili herkullisen tuoksuista katukeittiön ruokaa ja sai vatsataudin. Minä kyllä varoitin, mutta mitäpä siitä. Yökkiminen ja ripulointikaan ei ollut hauskaa kylkiluunsa katkaisseelle.
Kului viikko, pari, ja mentiin hopeahäämatkalle. Oli hurmaavaa, ja hääpäivänä syötiin ihana illallinen kreikkalaisessa kalastajaravintolassa. Kylkiluunsa katkaissut sai mystisen hikan, jota kesti yli tunnin – hän oli kuolla tuskaan ja nauruun. Lähdettiin hikotellen vuorenrinnehotellillemme. Portaat, joita laskeuduimme, olivat liukkaat ja jyrkät, ja yksi hikka täräytti miestä pahassa paikassa. Sinne meni pitkälleen portaisiin ja katkaisi kylkiluunsa, toiselta puolelta.
Jotenkin oli silti ihan mahtavaa.
Kun laskeuduin tänään kentälle, kännykkä piippasi esikoisen viestiä. Unohdin siinä sivussa läppärinikin lentokoneeseen mutta se on pikkujuttu. Laskuvarjohyppy oli mennyt taas hyvin, ja jokin tasokin jälleen läpäistiin. (Minun aikanani ei sellaisia ollut, minä vain hyppelin). Toinen hyppy ei ollutkaan niin onnistunut. Kun olin ehtinyt kotiin, hän soitti ambulanssista, matkalla kuvauttamaan jalkaansa.
Sama tuuli, joka oli heiluttanut paluukonettani laskeutuessa, nappasi tytön radaltaan ja heitti metsään. Hän teki oikeaoppisen katastrofilaskun puun latvaan, mutta jäi sinne roikkumaan tunniksi. Pelottava kokemus: yrittää pysytellä putoamatta puun latvassa ja odottaa pelastajia. Jalka oli jumissa, samoin kypärä, epämukavat oltavat.
Mutta sanonpa vain, että onnen päivä.
