Tänään on iso päivä. Se liittyy harrastukseen, josta olen kertonut myös näillä sivuilla. Hyppäsin laskuvarjoa parin vuoden ajan nuorena perheenäitinä, kunnes sain suuren elämysnälkäni (olin aivan koukussa kaikenlaiseen vauhtiin) jollain lailla tyydytettyä ja maltoin lopettaa toisen lapsen syntymän jälkeen. Ehdin kuitenkin tartuttaa intohimoni Reeta-Leenaan, joka oli kaksi ja puolivuotias, kun aloitin. Hän oli todistamassa ensimmäistä hyppyäni 20 vuotta sitten Malmin lentokentän laidalla ja odottam assa, kun ”äiti tulee taivaasta takaisin”. Monet kerrat hän hyppäsi pienenä sohvalta ja demonstroi, kuinka hyppää koneesta, avaa varjon ja laskeutuu, oikeaoppisesti.
Pari vuotta sitten Reeta teki tandemhypyn, mutta tänään oli ihka oikea ensimmäinen hyppy kaksipäiväisen intensiivikurssin päätteeksi. Ja kuten nykyään on mahdollista, suoraan neljästä kilometristä itselaukaisuna eli itsarina. Hyppypiireissä itsari-sanalla on siis tosi hyvä kaiku.
Sydäntä raastoi, etten voi olla paikan päällä tätä todistamassa! Mutta helpotti kun sain kuulla hypyn selostuksen. Atte oli kentän laidalla, niin kuin 20 vuotta sitten, ja jännitti tällä kertaa ei vaimonsa vaan tyttärensä puolesta. Hän selosti hyppyä ja minä kuuntelin hiljaa samalla, kun seurasin energiapuheita.
”Tuolla hän tulee, keltainen varjo, Reeta on ihan yksin, tulee paljon myöhemmin kuin muut.
– No totta kai kun se on niin kevyt, kestää kauan, kuiskasin.
– Aika kaukana maalista. Nyt se kaartaa, jalat vielä aika levällään.
– Kyllä se hoksaa laittaa ne lopussa yhteen.
– No nyt se tuli, auts, aika kova maahantulovauhti. Nyt se makaa maassa.
– No se on ihan tavallista että ensin on vähän typertynyt, kato nouseeko se ja sano heti.
– Joo se nousi, se kävelee.
– Juokse sitä vastaan ja halaa.”
Aika mimmi, elämä oli hetken silkin varassa! Kaikki meni hyvin, ja hän oli juuri niin onnellinen kuin arvasinkin.
