Kun muutama vuosi sitten menin USA:han, tiukanoloinen tullivirkailija kyseli, millä asialla olen. Kerroin meneväni Washingtoniin ja senaattiin. – Ketä sitten tapaatte siellä? – Hillary Clintonin. – Stay away from the other Clinton, mies varoitti.
Sikarien omintakeinen humidointi on kuitenkin aika unohtaa. Politiikassa ei lahjakkaita puhujia ja vangitsevia visionäärejä ole liikaa. Karismaa on opettavaista katsella ja miettiä, mistä kaikesta se koostuu.
Siksi olin iloinen, kun tarjoutui tilaisuus kuunnella Bill Clintonin sanomaa tulevaisuuden johtamisesta Tampere-talolla. Presidentin esitys oli rauhallinen ja viisas. Oli rohkaisevaa nähdä hurmaustaitoinen poliitikko, joka onnistuu välttämään pöyhkeyden ja turhamaisuuden.
Kuulin Clintonia viimeksi Montrealin ilmastokokouksessa, jossa hän ylisti tuulivoimaa ja tunnusti rakastavansa Kioton sopimusta. Yleisö tietenkin hullaantui mutta minun oli vaikea olla miettimättä, miksei noin palava tunnustus voinut tulla jo virassa ollessa.
Tälläkin kertaa Clintonin ykkösviesti liittyi ilmaston lämpenemisen uhkaan. Mitään muuta, ei edes terrorismia, voida pitää hänen mukaansa kasvihuoneilmiön veroisena, sillä kaikissa muissa tapauksissa on kyse paikallisesta uhasta. Terrorismi voi kyllä tappaa ihmisiä, mutta koko ihmiskuntaa sillä ei koskaan lannisteta.
Tampereella Clinton ei määritellyt liian tarkkaan ilmastomuutoksen ratkaisumalleja. Saattoi jopa olla, ettei hän tainnut kertaakaan mainita Kioton sopimusta. Ehkä niin on viisainta. Hän luultavasti on huomannut sen heikot kohdat, ja tajuaa että tarvitaan laajempia avauksia, jos jotain todella halutaan saada aikaan.
Tällä viikolla osallistun New Yorkissa YK:n kestävän kehityksen kokoukseen, jonka aiheena ovat ilmasto- ja energiakysymykset. Kokouksen yhteydessä esitetään myös vaihtoehtoisia ilmastostrategioita, yhtenä niistä Wattenfallin luoma vaihtoehto Kiotolle. Esityksen yksityiskohtia en vielä tunne, mutta viisautta on ainakin ehdotuksen kauaskatseisuudessa: sopimus pitäisi tehdä vuoteen 2100 asti, sillä energiainvestoinnit ovat pitkäikäisiä. Muutaman vuoden päähän katselemalla eivät teolliset toimijat tiedä, mihin pitäisi ryhtyä.
Kauas katselusta on kyse siinäkin, onko Suomessa aika tehdä päätös kuudennesta ydinvoimareaktorista. Clintonia kuunnellessa olin entistä vakuuttuneempi siitä, että on. Hänen suosikkinsa tuulivoima toki on hyvä asia, mutta ratkaisuksi siitä ei ole. On syytä kannattaa kaikkea uusiutuvien käyttöä mutta nyt onkin kysymys volyymeista. Energialla pelataan liikaa oikeaoppisuuspeliä ja siitä voitaisiin kiistellä loputtomiin, mutta ehkä karut luvut valaisevat enemmän. Yhden 1000 MWh ydinvoimalaa vastaamaan tarvittaisiin 220 000 rekallista turvetta tai 1500 kilometriä pitkä ja 10 metriä korkea halkopino. Tai sitten tarvittaisiin tuhat sadan metrin korkuista tuulimyllyä, joiden siipiväli on sata metriä – lisäksi olisi ratkaistava varavoima. Ydinvoiman kohdalla polttoaineen kuljettamiseen tarvitaan yksi kuorma-auto.
