Iso päivä, keskimmäinen lapsi tulee tänään aikuisen ikään. Kokonaista kahdeksantoista vuotta olen saanut nauttia tämän ainutkertaisen ihmisen tuomaa iloa.
Synnytyslaitoksella sain kortin, johon oli kirjoitettu Ida-Maria Aaltosen Kehtolaulu. En ole kai koskaan kyennyt lausumaan sitä kuivin silmin:
Keinu pieni, tuutiessa äidin
suutelenko sirkkusilmät kiinn?
Kerran joudut maailman tuulispäihin,
arvaamattomihin vaiheisiin.
Kenpä kerran, kun jo olen poissa,
sua rakkahammin palvelee?
Kenpä kerran sinisilmiäsi
uudenlaisin tuntein suutelee?
Oli ihanaa synnyttää kesän kynnyksellä, ja päästä painavasta vatsasta. Oli ihanaa pukea vastasyntynyt hellevaatteisiin ja pitsisukkiin. Tukkaakin oli neidillä niin paljon, että sai rusetin päähän heti synnytyslaitoksella. Kun sitten pasteerailimme ensivisiitillä Lahdessa mummolassa uunituoreen vauvan kanssa, kadulla tuli vastaan toinen rippikoulupastorimme, se hajamielisempi.
Raakel makoili avoimissa kärryissä, ja hänellä oli vaaleanpunainen mekko ja samanvärinen tutti, pitsisukat ja rusetti päässä. Pastori taisi olla hieman ajatuksissaan kun ihasteli ylpeitä vanhempia ja sanoi: Onnea, olette saaneet vauvan, onko se tyttö vai poika?
Atte katseli vuoroin vauvaa, vuoroin pappia ja totesi sitten: No, se on poika mutta heti kun se syntyi, me huomattiin, että se on transvestiitti.
Pappi jatkoi matkaansa päätään raapien.
(Jos nyt tulit epävarmaksi, käy tarkistamassa jälkikasvu kotialbumista)