1. Päästökauppa on hyvä idea mutta vain teoriassa. EU:n versio yhdistää laitostason markkinamekanismin maakohtaisiin Kioto-kiintiöihin. Saimme byrokraattisen järjestelmän, joka rankaisee puhtainta osapuolta. Varhain asiansa kuntoon laittaneet maksavat vähennyksistä kahteen kertaan, ensin investoidessaan päästövähennyksiin, sitten päästökaupan muodossa. Saastuttaja maksaa periaate muuttui käytännöksi, jossa saastuttajalle maksetaan.
2. Järjestelmä houkuttelee pelaamaan ja keinottelemaan päästöoikeuksilla ja lykkäämään päästövähennyksiä ajankohtaan, jolloin siitä saa parhaan hyödyn. Jos päästöoikeuksien kaupan kriteerinä olisivat eri teollisuudenaloille määritelty puhtain tuotanto, päästöt tuotettua tonnia kohti, se kannustaisi vähentämään aina, ajankohdasta riippumatta.
3. Päästökauppa nostaa sähkön hintaa muuttumatta ilmastohyödyksi. Voittoa tuottavat Fortumin kaltaiset sähköyhtiöt korjaavat valtavan potin päästöttömillä tuotetusta energiasta. Mutta jos asiaa korjataan Suomen tasolla verottamalla päästöttömiä energiamuotoja, se on väärä ilmastopoliittinen signaali ja vahingoittaa myös sähköä omakustannushintaan tuottavia yhtiöitä. Ainoa oikea taso on korjata asia EU:ssa ja muuttaa päästökaupan lähtökohta. Huutokauppa pahentaisi tilannetta.
4. Päästökauppa vääristää kilpailua EU:n sisällä. Kytkettynä kansalliseen Kioto-tavoitteeseen systeemi kohtelee eri jäsenmaita eri tavoin: Puolalla on löysästi oikeuksia, korkeatasoinen Suomi voi jakaa yrityksilleen vain niukkuutta.
5. Päästökauppa vääristää kilpailua maailmalla. Korkeat kustannukset laittavat eurooppalaisen teollisuuden huonompaan asemaan maailmanmarkkinoilla, jolloin globaalit yritykset sijoittavat mieluummin muualle, missä päästökaupan asettamia laitos- ja yrityskohtaisia CO2-päästökiintiöitä ei ole. Kysymykseni Vihreille onkin: jos Suomessa tehdään maailman puhtaimmin paperia ja terästä, missä se heidän mielestään olisi parempi tehdä?
