Tulin viime yönä viiden päivän talvilomalta, jota vietimme koko perheen voimin. Samalla tuli pidettyä nettitaukoa. Kotimatkalla jouduimme vaihtamaan konetta Munchenissä, jossa lentoa odoteltiin kuutisen tuntia. Kävimme tauolla kaupungin keskustassa, jossa osuimme täydelliseen karnevaalijuhlaan. Meno oli niin iloista, että saatoimme vain ihastella: naamiaisten ja suomalaisen vapun sekoitus mutta ilman humalaisten örvellystä. Sivistynyttä mutta iloista juhlimista: tätä taitoa ei rakkaassa isänmaassani hallita.
Matka väsytti sen verran, että katsoin parhaaksi olla menemättä presidentin virkaanastujaisiin nuokkumaan. Ajoin ratikalla keskustaan asioille, ja törmäsin sattumalta myös vanhaan tuttuun Taito Tuunaseen. Kysyin tietysti parhaat sijoitusvinkit, vaikka en alaa harrastakaan vaan kyseessä on pelkkä yhteiskunnallinen kiinnostus. Taitolla on tunnetusti viisas, ennakoiva nenä. Monia vuosia sitten hän kannusti minua kirjoittamaan kolumneja – ainakin sitä hänen neuvoaan olen totisesti noudattanut. Marisin vain tuolloin Taitolle, että tuskin ketään kiinnostaa julkaista tuntemattoman kotiäiti Korholan juttuja.
Kuten STT:n toimittaja totesi, Suvi-Anne Siimeksen eroilmoitus varasti päivän poliittisen huomion.
Olen täällä sivuilla ehtinytkin ennakoida Siimeksen eroa mutta myös loikkaa demareihin. Ajatus on mielestäni mitä luontevin. Hyvä ja lahjakas poliitikko menee hukkaan Vasemmistoliitossa, jonka energia kuluu linjariitoihin.
Olen itse asiassa hämmästellyt, miten samanlaisilta Siimeksen kuvaukset Vasemmistoliitosta kuulostavat Kristillisdemokraattien ongelmien kanssa. KD:ssakin pieni ärhäkkä vähemmistö hallitsi tilanteita ja usein julkisuuttakin. KD:nkin olisi pitänyt osata valita, kumpaa joukkoaan, enemmistöläisiä vai vähemmistöläisiä, se haluaa miellyttää, sillä vastakkaisiin suuntiin on vaikea kasvaa yhtä aikaa.
Kuten Siimes katsoi mahdottomaksi asettua enää samalle listalle Jaakko Laakson kanssa, oli minullakin tiettyjä vaikeuksia ajatella Mika Ebelingin tai Pekka Reinikaisen tukemista. Kun viimeksi mainittu, kristillisten piirien pelätyimmän takapirun Leo Mellerin tukema Reinikainen, haluttiin myös eurovaaleihin, tein samana päivänä lähtöpäätöksen. Ei huvittanut kilpailla Jumalan kanssa enää yksissäkään vaaleissa. Olin jo eduskuntavaaleissa joutunut tilanteeseen, jossa piirimme yhtä ehdokasta markkinoitiin Jumalan valintana eduskuntaan. Mellerin toisesta junttakirjeestä tuli myöhemmin kompastus myös Kallikselle, joka siihen mennessä tällaista ilmiötä puolueemme liepeillä ei ollut edes myöntänyt.
Minä ratkaisin jännittyneen tilanteen lähtemällä, niin kuin Siimeskin näkyy tekevän. Mutta se huikea ero meissä on, että Siimes tekee sen äänekkäästi etukäteen, minä vain mietin puoli vuotta, puhuin muutamalle harvalle ja diskreetisti puoluevaltuustolle ja lopulta lähdin puolueen päättämättömyyteen ja riitoihin väsyneenä. Tällä strategiavalinnallaan Siimes välttänee sen ongelman, johon itse jouduin. Hän ei saa loikkarin leimaa järjestettyään avoimella kritiikillään itselleen näyttävän ajolähdön. Syön lenkkarinnauhani, ellei Siimes ole ensi vuonna demareiden ehdokkaana vaaleissa.
Tämän sanon kaikella kunnioituksella eron osapuolia kohtaan. Siimes ja Vasemmistoliitto eivät kuulu yhteen – politiikan realismia vain on se, ettei johonkin puolueeseen kannata mennä tekemään täydellistä vallankumousta. Aivan kuten naimisiin ei kannata mennä ajatellen, että minä muutan tuon, ei politiikassakaan kannata ryhtyä toivottomiin projekteihin.
