Profeetta Muhammedia kuvaavista pilakuvista nousi kohu, joka näkyy kaikkialla Euroopassa. Euroopan parlamenttikin käsitteli asiaa helmikuun täysistuntoviikollaan. Kukaan ei olisi voinut kuvitella, että kaksitoista pilapiirrosta saa aikaan kuohunnan, jonka seurauksena presidentti ja pääministeri pyytävät anteeksi uskonnollisten tunteiden loukkausta tai poliisi tutkii, onko kuvien julkaisemisessa syyllistytty rikokseen. Taustalla ovat tietenkin paitsi levottomuuden uhka myös pelko suurista taloudellisista tappioista.
En halua vähätellä mielipahaa, jonka kuvat ovat muslimeille aiheuttaneet. On silti vaikea olla ihmettelemättä alttiutta, jolla sananvapauspolitiikassa on siirrytty laidasta toiseen.
Me kaikki tiedämme, että kristityille pyhien symbolien pilkassa ei ole tunnettu mitään rajaa on suorastaan kilpailtu siitä, miten voisi vielä pahemmin loukata. Juuri se taisi totuttaa länsimaat välinpitämättömyyteen, jonka hinnasta maksetaan nyt kalliisti.
Kriisistä on hyötyä, jos tapahtunut pakottaa miettimään, mitä sananvapaus oikeastaan on. Toimittaja Geo Stenius sanoi äskettäin viisaasti kolumnissaan: Aivan liian usein sananvapaus ymmärretään vapautena kirjoittaa mitä tahansa. Näin ei ole, vaan sananvapaus tarkoittaa sitä, että kaikilla on oikeus ilmaista mielipiteensä. Sen sijaan tavalla, millä mielipide ilmaistaan, on rajoituksia.
Sananvapauteen kuuluu siis oikeus arvostella toisen mielipiteitä. Liian usein keltainen lehdistö tulkitsee sen virheellisesti oikeudeksi herjata. Islaminuskoa voi arvostella mediassa, se kuuluu sananvapauteen. Sen sijaan islaminuskoa ei voi arvostella miten tahansa. Steniuksen mukaan Pohjoismaissa uskonnon asema on vähitellen heikentynyt siinä määrin, että meidän on vaikea eläytyä muiden kulttuurien tunteisiin. Se ei tarkoita, että meillä on oikeus olla välittämättä niistä.
Tarvitsemme uskonnollista lukutaitoa ja empatiaa molemmin puolin. On tarpeen, että opimme varovaisuutta islamin kanssa. Samalla muslimien on hyvä ymmärtää, ettei länsimainen ihminen voi kokonaan luopua satiirista edes uskonnonkaan kohdalla. Pahanilkisyydestä ei välttämättä ole kyse.
Kristikunnan tapa suhtautua pilkkaan on poikennut aina islamista. Ihmisten uskonnollisia kangistumia ja pakkoliikkeitä sopiikin pilkata – se tekee sopivasti eron uskomisen ja sen kohteen välillä. Ja toisaalta kristinuskossa on jo itsessään sisäänrakennettuna tietty hullutus ja taju naurunalaisuudesta – Kristuksesta sanotaan, että hän tuli tänne pilkattavaksi; hän tiesi roolinsa, johon joutuu.
Eräs kristillinen mystikko keskiajalta, Mestari Eckhart, jopa totesi paradoksaalisesti, että Jumalaa pilkattaessa häntä ylistetään. Pikemminkin kuin kehotus jumalanpilkkaan se oli kuvaus siitä, mitä tapahtuu. Pilkka ei tahraa kohdettaan, se ei ylety Kaikkivaltiaaseen, vaan jopa korostaa eroa ihmisen ja Jumalan välillä. Samaa kuvasi Dostojevski romaanissaan Idiootti, kun ruhtinas Myshkin pohti miksi ateistin jumala-kritiikki tuntui niin ulkokohtaiselta eikä osunut maaliinsa lainkaan: Uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin. Tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta. Tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta.
Lakimme on viisaasti kieltänyt jumalanpilkan, ei siksi että Jumala tarvitsisi maallisen lain suojaa vaan koska ihminen tarvitsee sitä, ettei pyhiä arvoja yhteisössä halveksita. Ne kantavat meitä ja luovat turvaa ja järjestystä yhteisöön. Tämä kriisi oli hyväksi, jos otamme opiksi ja ymmärrämme, että vapauden rinnalle tarvitaan myös vastuu.
