Aamu alkoi mitä innostavammin kun Hesarin galluptulokset ilmestyivät. Nyt tilanne on tasan – Sauli on noussut, Tarja laskenut.
Lähdin kuuden koneella Kajaania kohti yhdessä Ahti Hirvosen kanssa. Matka oli innostava kokemus, ja jopa keskustalaisten into saada maalle uusi presidentti oli rohkaiseva.
Kotiin palattua menin nettiaddiktioni ääreen. HS:n Unto Hämäläisen blogi on ollut näiden vaalien valopilkku. Luulen jopa, että sitä voidaan pitää näiden vaalien yhtenä voittajana. Paitsi että se teki ilmiönä historiaa, se purki päivä päivältä vaalituloksen itsestäänselvyyttä pois. Me saimme keskustelukanavan, joka purki tabuja toisensa jälkeen. Monesti mietin, että uskallettiinko tällainenkin kommentti todella julkaista. Mutta uskallettiin, ilmeisesti koska kaikki tabujenrikkominen tapahtui analyyttisen keskustelun hengessä, ei agitoimalla.
Unto Hämäläinen taisi siis vaikuttaa ratkaisevasti vaalitulokseen, Siitä älköön hänen työnantajansa häntä moittiko.
Kerroin tänään blogilaisille, miten varhain aloin uskoa Sauli Niinistön voittavan nämä vaalit. (Tässä tulee nyt vähän toistoa, mutta kysymyspalstan innoittamana teen sen.) Marraskuun alkupuolella jaoin uskoni myös Kokoomuksen vaaliristeilyllä oleville toimittajille. Se näkyi vähän huvittavan kokeneita toimittajia, mutta tietenkin epärealistinen naismeppi oli ihan hauska kuriositeetti haastateltavaksi.
Sain siis tilaisuuden kertoa mediassa, miksi Korhola uskoo ihmeeseen. Kerroin etten ole mikään meedio, mutta ehkä hyvä aistimaan ns. heikkoja signaaleja. Minusta oli ilmiselvää, että sellainen ehdokas kuin Niinistö haastaa sanomallaan istuvan presidentin. Niin korkeilla kannatusluvuilla presidentin on keskityttävä lähinnä välttämään virheitä, mikä ei ole hedelmällinen lähtökohta debateissa. Status quolla, vallitsevalla asetelmalla, on taipumus voittaa silloin, kun selvä viesti puuttuu. Mutta jos haastajalla sellainen on, kaikki on mahdollista.
Saulilla ilman muuta oli. Hänen viestinsä vastakkainasettelun turhuudesta on juuri sitä, mitä oma työni havainnollistaa päivittäin. Poliittisessa toimintakehyksessä on tapahtunut EU-jäsenyyden ja globalisaation myötä pysyvä muutos, joka tekee vastakkainasettelusta suorastaan vahingollista. Strasbourgissa ja Brysselissä poliittiset linjaerot liukenevat yhteisen edun nimissä. Itsekin koen mitä suurimmassa määrin olevani suomalaisen duunarin asialla, jos puolustan eurolainsäädännössä suomalaista näkökulmaa ja tuon esiin olosuhteidemme asettamia haasteita: se merkitsee työpaikkojemme puolustamista. Tämän yhteisen puolustamisen alue on kasvanut.
Samalla on pakko todeta, että ay-liikkeen murros on totta ja peruuttamaton, samasta syystä. Tämän seikan kieltäminen on vain ongelman lykkäämistä tuonnemmaksi – vastaan se tulee. SAK nykyisessä muodossaan on kriisissä, sen on uudistuttava toimintatavoiltaan ja luotava uusi strategia. AY-liikkeet ovat menettämässä päätehtävänsä, sillä globaalissa ympäristössä, haluttiin tai ei, palkat päätetään markkinoilla. Nyt pitäisi tulla enemmän lainsäätäjien vastuulle ja globaaleille tasoille valvottavaksi, ettei työntekijän oikeuksia sorreta – ay-tasolla se ei entiseen malliin hoidu. Kärjistäen voi sanoa, että ennen neuvotteluissa päätettiin palkoista ja inflaatioprosentista, nyt siellä päätetään työttömyysprosentista. Viimekesäinen paperiselkkaus havainnollisti sitä.
Status quon haastaminen oli myös syy siihen, miksi uskoin että haastajan paikalle pääsee juuri Niinistö, ei Vanhanen. Vanhanen ei päässyt irtautumaan Halosen syleilystä asemansa tähden. Asetelma oli hänen kannaltaan epäkiitollinen.
