Olin vastikään Montrealin ilmastokokouksessa. Planeetan tulevaisuuden kannalta ehkä yksi tärkeimpiä kokouksia päättyi ristiriitaisesti. Osapuolet vakuuttivat edistysaskeleita ja onnistumista, mutta jos katson neuvottelutulosta, on pakko todeta se masentavaksi. Montrealissa ei päästy askeltakaan eteenpäin. Vieläkään mikään ei viittaa siihen, että kasvihuonekaasujen päästövähennysrintama tulisi yhtään nykyistä laajemmaksi, ja tämä tarkoittaa, että Kioton sopimuksen avulla ei kontrolloida kuin yhtä neljännestä maailman kasvihuonekaasuista. Kolme neljännestä päästöistä kasvaa kiihtyvää vauhtia. Se ei riitä, kun ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire.
Miksi sitten jatkamme ja vielä teeskentelemme, että eteenpäin mentiin? Jos olisi kyse yrityksen toiminnasta, valittu strategia olisi ajat sitten hylätty tehottomana: tulosta ei tule. Mietin, onko nyt kyse poliittisesta ylpeydestä. Arvovaltasyistäkö on vaikea antaa periksi ja myöntää, että keinoja pitäisi kiireesti vaihtaa? Vai tartutaanko sopimukseen kuin viimeiseen toivoon?
Lyhyesti sanoen umpikujassa on kysymys siitä, että vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus ei asettanut kehitysmaiden päästöjen kasvulle mitään rajaa. Tuolloin ei ehkä osattu aavistaa, millaiseen nousuun ne lähtisivät maailma ikään kuin luisui alta. Nyt noin puolet päästöistä tulee kehitysmaista. Tämä on taas suurin syy siihen, miksi Yhdysvallat, joka vastaa päästöjen neljänneksestä, ei suostu mukaan. Se on sitä mieltä, että sopimus joka kattaa vain puolet ongelmasta, ei ratkaise sitä.
Ongelma on todellinen. Päästöjen karsiminen kapealla rintamalla voi pahimmillaan houkutella globaaleilla markkinoilla toimivia yrityksiä investoimaan sinne, missä ei tarvitse satsata päästöoikeuksien ostoon ja missä ole kunnon ympäristönormeja tai päästörajoja. Tässä asetelmassa tilanne voi jopa pahentua: päästöjen vähentäminen täällä voi johtaa päästöjen lisääntymiseen tuolla. Sitä kutsutaan hiilivuodoksi.
Muutamat kristilliset kirkot ovat useissa yhteyksissä antaneet voimakkaan viestin Kioton sopimuksen puolesta. Ymmärrän vilpittömän tarkoitusperän, ja yhdyn täysin niiden huoleen ilmastonmuutoksesta ja USAn linjasta, mutta kannanotto yhteen keinoon, Kiotoon, on jo poliittinen viesti ja edellyttäisi tietämystä sopimuksen vaikutuksista hyvine ja huonoine puolineen. Sitä tietoa kirkoilla ei selvästikään aina ole, on vain hyvä tahto ja kirkas vakaumus suunnasta, jota kohti mennä.
Kun aikanaan lähdin pois kristillisestä puolueesta, yksi syyni liittyi siihen mihin kristillisyyden katsottiin ihmisen pätevöittävän. Muutamille se tuntui antavan pätevyyden kaikkeen, tyyliin jos tiedät päämääräsi, se tekee sinusta keinojenkin mestarin.Sellaisten ei tarvinnut uskon lisäksi osata muuta. Kun puhuin esimerkiksi puolueen yhteiskuntanäkemyksen määrittelyn tarpeellisuudesta, sain välillä huolestunutta palautetta: "On se kauheaa kun Jeesus ei enää täällä riitä". "Ei riitäkään", oli pakko vastata. Jeesus riittää pelastukseen, mutta ei yhteiskuntapolitiikkaan. Eihän kukaan antaisi silmiänsäkään operoitavaksi henkilölle, joka olisi lukenut vain raamattunsa. Tai ajaisi sillalla, jonka uskovaisella suunnittelijalla ei olisi aavistustakaan lujuuslaskelmista.
Siksi minua on joskus hymyilyttänyt, että piispat, jotka kyllä osaavat paheksua kristillisten puolueiden toisinaan harjoittamaa uskonnollisen ja poliittisen vallan sekoittamista, saattavat jotkut omassa työssään huomaamattaan harrastaa täsmälleen samaa.
Koko politiikan idea on, että se on keskustelua keinoista. Me poliitikot olemme usein yllättävän yksimielisiä päämääristä, mutta näkemyksemme siitä, millaisin keinoin niihin päästään, eroavat joskus suurestikin.
Kristillisten kirkkojen olisi siksi viisasta ottaa säästeliäästi kantaa keinoihin mutta ei kuitenkaan koskaan vaieta tavoitteista, joihin usko ja oikeudenmukaisuus velvoittavat.
