Kuten Strasbourgissa aina, päivä oli hirveän kiireinen. Mutta joulun kunniaksi otimme ja lähdimme illansuussa avustajien kanssa joulumarkkinoille. Mistelin oksankin sieltä ostin, määrätyin toivein sen vaikutuksesta ihmisiin.
Kahdeksalta osallistuin kiinnostavalle illalliselle, jonka pääpuhujia olivat ulkoasiain komissaari Benita Ferrero-Waldner ja Israelin ex-pääministeri Shimon Peres. Politiikka on siitä kiitollinen ammatinvalinta, että siinä keskinkertaisuudetkin saattavat menestyä, mutta Peres ei selvästikään kuulu sellaisiin. Hänen karismansa rinnalla kalpenee jopa Tony Blair.
Peres oli selvästikin EU:n isän Schumanin linjoilla sanoessaan, ettei poliittisiin ongelmiin ole muita kuin taloudellisia ratkaisuja. Tämähän oli Schumanin julistuksen nerous: talous pantiin palvelemaan rauhan asiaa: sodasta tehtiin hulluutta sitomalla vanhat viholliset toisiinsa taloudellisin sitein. Mieleeni jäi myös voimakas toteamus siitä, että kaikki paha lopulta kokee tappion elämässämme, ja meidän poliitikkojen tulisi edesauttaa pahuuden tappiota.
Mutta yhtä lailla Peresin legendaa taitaa kasvattaa hänen suoruutensa ja vastenmielisyytensä turhaa jaarittelua kohtaan. Tuollaisilla illallisilla yleisö saa mahdollisuuden esittää kysymyksiä vieraalle. Joillekin on silloin vastustamattoman vaikeaa olla luennoimatta omista ajatuksista puhujavieraan huomion saamiseksi. Erään tällaisen kysyjän kohdalla Peresin kärsivällisyys loppui: Nyt olisi jo aika tulla siihen kysymykseenne, hän sanoi miehelle. Kun luento edelleen jatkui, Peres kysyi: No tuleeko sitä kysymystä koskaan”. Kun mies lopulta sai kysytyksi, mikä Israelin tilanne olisi, jos kolmessa sodassa olisi käynyt toisin, Peres vastasi kärsimättömästi. Te kysytte aivan väärältä henkilöltä. Minulla ei ole kovinkaan suurta kunnioitusta historiaa kohtaan, sillä sitä ei voi muuttaa. Mitä järkeä on spekuloida menneellä? Olen kiinnostunut tulevaisuudesta, koska vain siihen voin vaikuttaa. – – Eikä kyse ole siitä, miten voitetaan sota vaan miten voitetaan rauha.