Suomen energia- ja ilmastostrategian käsittely on lykkääntynyt ainakin puolenkymmentä kertaa viimeisen vuoden aikana, ja asiaa päästään käsittelemään valiokunnissa aikaisintaan joulukuussa eduskunnan lähetekeskustelun jälkeen.
Etäältä arvioiden viivyttelyn voisi leimata poliittiseksi päättämättömyydeksi. Syyt hitaaseen päätöksentekoon ovat kuitenkin mitä perustelluimmat, kun tarkastelee strategian keskeisen tekijän, EU:n päästökaupan, epävarmaa asemaa.
Olisi pikemminkin huolestuttava merkki poliittisesta pintapuolisuudesta, jos sopu olisi löydetty vaivattomasti. Päästökauppahan mullisti Suomen monet tähänastiset hyviksi osoittautuneet energiapoliittiset ratkaisut ja ohjauskeinot. Niitä oli mietittävä uudelleen, koska päästökauppajärjestelmällä on kilpailua vääristävä vaikutus.
EU:n päästökaupasta oli määrä tulla Euroopan keskeinen ilmastopoliittinen instrumentti. Sen piti olla kustannustehokas tapa vähentää päästöjä ja antaa samalla EU:lle kokemusta maailmanlaajuista päästökauppaa varten, jonka oletettiin alkavan 2008. Kumpikin oletus on osoittautunut vääräksi jo ennen kuin ensimmäinen päästökauppavuosi on päättynyt.
Päästökauppaa on jo nyt pakko pitää epäonnistuneena hankkeena. Tämän voi päätellä myös europarlamentin hyväksymästä uusimmasta ilmastopoliittisesta mietinnöstä, jossa toivotaan muutosta päästöoikeuksien määräytymisperusteeseen. Aiempaan päästöhistoriaan perustuva päästöoikeuksien jako ei ole palkinnut riittävästi niitä, jotka ovat panneet asiansa kuntoon varhain.
On huomattu, että joustavaksi markkinamekanismiksi aiottu väline muuttuukin jäykäksi suunnitelmataloudeksi, kun se yhdistetään kansallisiin päästökiintiöihin.
EU:n päästökauppadirektiivi on myös onneton esimerkki lainsäädännöstä, jossa ei riittävästi huomioida olemassa olevia lakeja eikä lakien yhteisvaikutusta. Kun energiavero rokottaa jo tiettyjä energiamuotoja, päästökauppa tekee sen uudelleen. Toisaalta päästökauppadirektiivi häiritsee tavoitteita, joita yhdistetty sähkön- ja lämmöntuotantodirektiivi asettaa.
Ensimmäisen vuoden kokemuksella voidaan jo todeta, että päästökauppa häiritsee energiamarkkinoita ja kansallisia ilmastostrategioita sekä nostaa sähkön hintaa. Hinnannousu uhkaa vakavasti EU:n energiaintensiivisen teollisuuden kilpailukykyä. Keski-Euroopassa teollisuusasiakas maksaa päästökaupan vuoksi sähköstään kymmeniä prosentteja aiempaa enemmän.
Suomessa päästökauppa yhdessä energiavero- ja energiatukijärjestelmän kanssa sotkee biopolttoainemarkkinoita sekä puun raaka-ainemarkkinoita. Kun päästökauppa nostaa energiapuun hintaa, on edullisempaa myydä puu poltettavaksi kuin muuhun käyttöön.
Päästökauppa on aiheuttanut myös Suomen energiaintensiiviselle teollisuudelle lisäkustannuksia. Ne ohjaavat tuotantoa ja investointeja EU:n ulkopuolelle oloihin, joissa tuotanto on ehkä saastuttavampaa kuin Euroopassa.
Päästökauppa on sikälikin hankalassa tilanteessa, että maailmanlaajuiseen järjestelmään ei siirrytä vielä vuosikausiin.
Yhdysvaltain ja viiden muun maan välinen, kesällä syntynyt sopimus teknologiayhteistyöstä ei ole vielä mikään kunnon ilmastosopimus. Silti se on omiaan heikentämään mahdollisuutta solmia Kioton tyyppinen jatkosopimus vuodesta 2012 lähtien, koska Kiinan ja Intian mukanaolo sopimuksessa lieventää niiden paineita suostua vähennysrajoituksiin Kioton puitteissa.
On aiheellista kysyä, onko EU:n todella syytä sitoa itsensä raakileeksi todettuun päästökauppajärjestelmään jopa kahdeksaksi vuodeksi eteenpäin. EU:n pitäisikin varautua muuttamaan tai jäädyttämään päästökauppajärjestelmänsä, erityisesti silloin jos muita maita ei saada siihen mukaan. Ilmastotavoitteista ei tietenkään pidä luopua, vaikka yksi keino hylätään.
EU on ympäristöpolitiikassaan jäykkä ja hitaasti kääntyvä. Siksi Suomen on omassa strategiassaan viisasta tietoisesti minimoida päästökaupan vahingot ja kilpailun vääristymät. Syntynyt tilanne pakottaa Suomen strategiaan, jota joissakin piireissä moititaan lyhytnäköiseksi. Mutta jotta ylipäätään kyettäisiin pitkän tähtäimen suunnitteluun, välittömät vaarat on torjuttava.
Valtion on otettava vastuu sitoumuksistaan, ja sen on Hollannin lailla hankittava päästöoikeuksia riittävästi Kioton mekanismeilla hoitaakseen oman velvoitteensa. Kilpailukykymme säilyttäminen on kansallinen, yhteinen etumme, koska kyse on kansalaisten työpaikoista ja koska teollisuutemme on ominaispäästöiltään korkeaa ympäristötasoa.
Toisekseen Suomen on huolehdittava energian omavaraisuusasteesta, joka laskee jatkuvasti, kun turpeen kilpailukyky kärsii päästökaupassa.
Ehdotus, jonka mukaan teollisuuden sähkövero tulisi puolittaa, on niin ikään perusteltu oloissa, joissa päästökauppa ja verotus yhdessä kuormittavat teollisuutta. Jos päästökauppa toimisi normaalin markkinamekanismin tavoin, ehdotus olisi tietenkin sekä sopimaton että tarpeeton.
Ns. windfall profit -ilmiötä selvitetään Suomessa kuten monessa muussakin EU- maassa, mikä osaltaan kertoo päästökaupan vaikutuksista sähkömarkkinoihin. Kyseessä on ansioton voitto, jonka sähköntuottaja saa päästöttömästä energiamuodosta sähkön pörssihinnan noustessa. Päästökauppa kallistaa käyttäjien sähkölaskua silloinkin, kun nämä ostavat päästötöntä sähköä. Asian korjaaminen päästöttömiä tuotantomuotoja verottamalla olisi kuitenkin ilmastotavoitteiden kannalta nurinkurista.
Ilmastostrategiaa luotaessa on tärkeintä muistaa, että taustalla on vakava ongelma, joka vaatii tehokkaita toimia. Kustannuksista ei pidä liikaa valittaa, koska jos ei varauduta ennalta, seuraukset tulevat kalliimmaksi. Aivan olennaista on kuitenkin löytää keinot, jotka eivät vääristä kilpailua, palkitse saastuttajia eikä sisällä muita ei-toivottuja vaikutuksia.
Eija-Riitta Korhola
Kirjoittaja on europarlamentaarikko, joka osallistuu joulukuussa Montrealin ilmastokokoukseen europarlamentin edustajana.
