Montrealin ilmastokokousta on kuvailtu julkisuudessa järjen voittona ja edistysaskeleena. Tuloksia tarkastellessa suureen voitonriemuun ei kuitenkaan ole syytä. Lyhyesti sanoen, Montrealissa ei päästy askeltakaan eteenpäin.
On totta, että kokouksessa saatiin aikaiseksi enemmän päätöksiä kuin ennen. Samoin teknologian suomia mahdollisuuksia pohdittiin entistä avoimemmin, näistä kiinnostavimpana hiilidioksidin talteenotto ja varastointi (Carbon Capture & Storage, CCS). On tärkeää myös, että ilmastomuutokseen sopeutumiseen kiinnitetään huomiota. Mutta vieläkään mikään ei viittaa siihen, että päästövähennysrintama tulisi laajemmaksi: Kioton avulla ei kontrolloida kuin yhtä neljännestä maailman päästöistä.
Ilmastokokouksen tärkein aihe oli, millaista ilmastopolitiikkaa aletaan harjoittaa vuoden 2012 jälkeen, nykyisen Kioto-kauden päätyttyä. Kokous päätyi etenemään niin sanotusti kahdella raiteella:
Ensimmäinen raide tarkoittaa post-2012 neuvotteluja Kioton pöytäkirjan 3.9-artiklan perusteella, joka koskee Kioton ratifioineita maita. Näiden neuvottelujen ulkopuolelle jäävät siis USA ja Australia. Artiklan mukaisesti neuvottelujen kohteena olisivat vain ns. Annex 1-maat eli teollisuusmaat, kehitysmaille ei edelleenkään tarjottaisi velvoitetta, ainoastaan vapaaehtoista vuoropuhelua. Teoreettisesti ainoa reitti kehitysmaiden velvoitteille voisi syntyä pöytäkirjan tarkistuksen (Art. 9) kautta, mutta näin ei odoteta tapahtuvan. Neuvottelujen on tarkoitus alkaa ensi toukokuussa ja valmistua ajoissa niin, ettei vuoden 2012 jälkeen pääse syntymään ajanjaksoa, joka olisi vapaa vähennysvelvoitteista.
Toinen raide tarkoittaa post-2012 keskusteluja YK:n ilmastosopimuksen (UNFCCC) perusteella. Kyseessä olisi vapaamuotoinen vuoropuhelu ilmastonmuutoksen hillinnästä, teknologian kehittämisestä sekä ilmastonmuutokseen sopeutumisesta. Tämä kattaisi kaikki maailman maat, myös kehitysmaat ja USA. Tässä yhteydessä USA kuitenkin vastusti kaikkia sellaisia muotoiluja, joissa olisi vihjattu sitoviin päästörajoitusvelvoitteisiin nyt tai tulevaisuudessa. Lopputulokseksi jäävät seminaarit, joita järjestetään aiheen ympäriltä.
Päätösten perusteella näyttää siis, että USA ei tule hyväksymään päästövähennysvelvoitteita YK:n ilmastosopimuksen tai Kioton pöytäkirjan kautta. Näyttää myös siltä, ettei kehitysmaita saada luopumaan erityisasemastaan saada olla mukana Kiotossa ilman velvoitteita. Kun kehitysmaiden päästöt ovat noin puolet ja USA:n noin neljänneksen, tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kolme neljännestä maailman päästöistä on päästöneuvottelujen ulkopuolella.
Mitä pitäisi tehdä? Oma johtopäätökseni on, että Kioton arvovaltaa ei kannattaisi keinotekoisesti pitää yllä. On korkea aika tunnustaa, että tätä reittiä ei päästä eteenpäin, sillä kehitysmaat pitävät kiinni saavutetuista eduistaan eivätkä tule ajoissa päästörajojen piiriin. Siitä syystä USA katsoo voivansa jäädä ulos. Tarvitsemme kansainvälisen hiilitalouden, jossa päästöllä on hinta, missä tahansa se päästetäänkään, sillä ilmakehä on yhteinen ja ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire.
