Viime aikoina kollegani Satu Hassi on toistuvasti kuvannut europarlamenttia lobbareiden kaaoksena, jossa rahan valta ratkaisee. Siksi hänen mukaansa kemikaaliasetus REACHin kohtalon parlamentissa ratkaisee teollisuus. Siinä missä se kestitsee meitä suurella rahalla, ympäristöjärjestöt joutuvat tyytymään pieniin resursseihinsa ja vaatimattomiin esitteisiinsä.
Politiikassa tätä ei ole tapana sanoa, mutta nyt kynnykseni ylittyy: Hassi ei puhu totta. Loogikko voi siitä päätellä, mitä hän tekee. Samalla Hassi tulee lausuneeksi aikamoisen väitteen parlamentin lahjottavuudesta.
Ympäristöjärjestöt eivät ole EU:ssa heikoilla. Ne näkyvät ja kuuluvat, ne masinoivat kansalaisia spämmikampanjoihin, ne vaikuttavat voimakkaasti lopputulokseen sekä komissiossa että parlamentissa. Näyttävimmät esitteet olen saanut Greenpeacelta, kalleimman REACH-kampanjan on tainnut vetää WWF. Monilla niistä on myös runsaasti varoja, joiden avulla joku meppi jopa saa lisätyövoimaa toimistoonsa. Varoistaan, siis mistä ne ovat peräisin, ne eivät tee selkoa. Meiltä ne edellyttävät läpinäkyvyyttä.
Enkä moiti, päinvastoin olen järjestöjen vaikutusvallasta usein kiitollinen. Mutta en voi ymmärtää, miten tultiin maailmaan, jossa tuon suunnan lobbaus on puhdasta ja pyyteetöntä, ja elinkeinoelämän lobbaus likaista puuhaa.
Kansalaisjärjestötkin taistelevat toimeentulosta ja vaikutusvallasta. Mitään pahaahan siinä ei ole, on vain naiivia unohtaa se. Niiden ongelmana lienee, että rahankeräyskampanjoissa ne joutuvat yksinkertaistamaan asioita mutta yksinkertaistettu agenda ei ympäristöpolitiikassa toimi aina ympäristön parhaaksi. Mielestäni hyvä poliitikko pyrkii tasapuolisesti kuuntelemaan kaikkia tahoja oikeudenmukaisen lopputuloksen varmistamiseksi.
EU:ssa lobbausta arvostetaan suuresti, ja se korvaa eduskunnan asiantuntijakuulemiskäytännön. Syy on yksinkertainen: jos vaikkapa brittiasiantuntija saisi puheenvuoron valiokunnassa, 24 muun maan edustajat kysyisivät, miksi heidän ylitseen kävellään. Siksi asiantuntijakuulemiset on ulkoistettu valiokuntien ulkopuolelle erilaisiin tapahtumiin. Päivälliset saattavat olla osa tätä prosessia, ja on totta että olen peräti kaksi kertaa ollut REACHiin liittyen syömässä. Päivälliskutsuilla käytetään hyväksi sitä faktaa, että kiireiset mepit ovat fyysisiä olentoja ja joutuvat jossain välissä syömään. Siihen on lobbarien kätevä ajoittaa info. Olen varma, että jos WC:ssä käynti olisi julkisempaa touhua, lobbarit tulisivat sinnekin, myös ympäristölobbarit.
Vakavin seuraus lobbauksen syyllistämisestä on suomalaisen näkökulman heikentyminen entisestään. Me olemme kahden prosentin porukkaa muutenkin. Parlamentaarikkoja Suomella on alle kaksi prosenttia, neuvostossa ääniä vähän yli kaksi, komissaareja 4 prosenttia, emmekä volyymillä juhli. Jos nyt suomalaistahot vielä jäävät nolostelemaan koteihinsa luullen ettei EU:ta sovi lobata – samalla kun muut tekevät sen rinta rottingilla – , olemme entistä heikommilla.
