Arvoisat ympäristöyrittäjät
Olen onnellisten loppujen ystävä, ja tuntuisi kivalta kun voisin puheeni lopuksi vastata myönteisesti otsikon kysymykseen, ja nimetä EU:n edistäväksi voimaksi. Mutta minusta te olette juuri niitä, jotka voivat arvioida tuleeko EU:sta hyvää ja osaako se luoda lainsäädäntöä, joka hyviin tavoitteisiin pyrkimisen lisäksi saa myös aikaan kestävää kehitystä.
Kestävästä kehityksestä on monta määritelmää, mutta mieltäni on jäänyt kiehtomaan se triviaalein: Toimi niin että voit jatkossakin toimia niin. Ajatus suuntautuu eteenpäin ottamaan huomioon tulevia polvia, mutta samalla kestävän kehittäjän on katsottava ympärilleen. Toiminko nyt niin, että se on kestävää globaalistikin? Kestävän kehityksen voi myös tiivistää kolmeen ohjeeseen:
säästä raaka-aineita, säästä energiaa, älä saastuta.
Mutta miten sitä tehdään? Eurolainsäätäjänä olen vakuuttunut, että meillä on tiettyjä ongelmia tavoitteisiimme pääsemiseksi. Aivan olennainen kysymys on tehoaako ympäristöpolitiikka ja millainen.
Asia on nyt uuden mielenkiinnon kohteena, kun "hyvästä lainsäätämisestä" puhutaan paljon. EU:n jäsenvaltioiden ympäristöministerit olivat koolla Prahassa jokin aika sitten, ja he suunnittelivat siellä ns. Prahan julistusta. Sen tarkoitus on osoittaa, että tiukka ympäristölainsäädäntö synnyttää innovaatioita. Mutta joskus kausaliteetit menevät sekaisin: jääkiekkojoukkueen voitolla ja hurraamisella näyttää olevan selvä korrelaatio, mutta vaikka väki määrättäisiin hurraamaan, ei voittaminen ole taattua. Sama saattaa päteä lainsäädäntöön: ehkä (eko)tehokkuutta edistävä innovaatio oli jo olemassa ja lainsäädäntö vain asetti saman "standardin" muillekin.
Eli kysymykseksi jää, edistävätkö innovaatiot lainsäädäntöä vai lainsäädäntö innovaatioita. EU:n ympäristökomissaari Stavros Dimas piti hiljattain (6/10/05) puheen, jossa hän käsitteli
ympäristölainsäädännön vaikutusta yrityksiin. Hän otti käsittelyynsä kolme väitettä, jotka hän nimesi "myyteiksi":
1) Ympäristösäätely johtaa yritysten siirtymiseen
2) Ympäristösäätely heikentää työllisyyttä
3) Ympäristösäätely heikentää kilpailukykyä.
Luonnollisesti Dimas esitteli kaikkiin kolmeen todistusaineiston, joka kumoaa myytit. Mutta juuri siinä voi olla ongelmakin: jos suljetaan silmät niiltä ongelmilta, jotka ovat nämä "myytit" synnyttäneet alunperinkin, ei edistetä työllisyyttä, kilpailukykyä eikä ympäristön hyvinvointiakaan. Komissaari kehotti katsomaan Ruotsia ja Suomea (sekä jossain määrin Kaliforniaa), jotka yhdistävät korkeat sosiaaliset ja ympäristöstandardit ekonomiseen kasvuun ja kilpailukykyyn.
Eivätkö kaikki nämä neljä ole puolustamisen arvoisia? Totta puhuen ainoastaan luonto on näistä sellainen, joka kykenee uudistumaan jos se jätetään rauhaan! Muut kolme vaativat aktiivista kasvattamista.
Jos voisin nimetä itse havaitsemiani uhkia tehokkaalle ja innovaatioita tuottavalle lainsäädännölle, yksi niistä on jäykkä periaatteellisuus tai oikeaoppisuus. Hienoilla aatteilla voidaan saada huonoa jälkeä jos niihin uskotaan liian jääräpäisesti.
Komission energia-asioista vastaava virkamies harmitteli minulle ongelmaa, joka Euroopalla on energian ja jätteen suhteen. Jätteen energiahyötykäyttöön olisi loistavia teknisiä mahdollisuuksia. Tekniikka on parantunut huikeasti viime vuosikymmeninä, ja mielikuvat saasteita tupruavista polttolaitoksista ovat historiaa. Nyt jätteitä polttamalla energiaa säästyisi ja kasvihuonekaasujen määrääkin voitaisiin vähentää. Mutta kun ei saa, virkamies valitti.
Hän oli vienyt Greenpeacen vaikuttajia paikan päälle erästä laitosta katsomaan. Ympäristöväki myönsi, että siistiä jälkeä totta tosiaan tulee. Jätekasa pienenee ja energiaa saadaan tilalle. "Mutta ei tämän näin helppoa pidä olla", he sanoivat. "Jätteen syntyä pitää ehkäistä, eikä sitä tehtäisi, jos hommasta tulee näin rattoisaa."
Tähän samaan ongelmaan törmään eurooppalaisessa ympäristöpolitiikassa jatkuvasti. Meillä on liikaa tahoja, joiden mustavalkoinen maailmankuva estää järkevän ympäristönsuojelun. Nämä tahot vaikuttavat voimakkaasti lainsäätäjiin. Se voi joskus olla hyväkin, mutta ongelmaksi se tulee silloin kun asioita yksinkertaistetaan maailmankatsomukseksi: "Kierrätys kiltti, neitsytmateriaalin käyttö tuhma, kompostointi kiltti, jätteenpoltto tuhma, maakaasu kiltti, ydinvoima tuhma." Tätä on yhä vaikeampi katsella ja sietää, kun todellisuus tulvii esimerkkejä, joissa kierrätys, kompostointi ja maakaasu voivat olla virheliikkeitä.
Samaan asetelmaan törmättiin Suomessa Vantaan Martinlaakson legendaarisessa tapauksessa. Kaasutuslaitos olisi hyödyntänyt energiana kaatopaikan sijasta 300 000 tonnista biohajoavaa yhdyskuntajätettä. Sillä olisi korvattu noin 100 000 tonnia hiiltä vuodessa. Syntyneestä energiasta olisi tehty lämpöä ja sähköä. Samalla kasvihuonekaasuja olisi voitu reippaasti vähentää.
Homma kaatui hankkeen viivästymiseen ympäristöjärjestön valittaessa suunnitelmasta. Valitusta perusteltiin sillä, että jätteen syntyä tulee ehkäistä sen sijaan, että sitä kaasutetaan tai poltetaan. Tosiasia kuitenkin on, että yhdyskuntajätettä syntyy ja määrä jopa kasvaa.
Muutosta on silti tulossa, ja toivotan keinojen laajentumisen tervetulleeksi ilmiöksi. Lähivuosina Suomeen tullaan rakentamaan jätettä polttoaineenaan käyttäviä voimalaitoksia, koska jo kaatopaikkadirektiivi velvoittaa jätteen hyötykäyttöön. Hyödynnämme toistaiseksi liian vähän yhdyskuntajätettä energiaksi, vain noin kymmenen prosenttia yhdyskuntajätteen määrästä. Määrä kannattaisi kolminkertaistaa. Nyt pitää vain kääntää se kielelle, jota luonnonsuojelujärjestöissäkin ymmärretään. Polttaminen ei lyö kierrätystä korville, sillä molempia tarvitaan. Se ei vähennä jätteen kierrätyksen ja biologisen käsittelyn tarvetta eikä velvoitteita. Määräysten mukaan kaatopaikoille ei saa viedä muuta kuin esikäsiteltyä jätettä. Kun jätteet joka tapauksessa lajitellaan, on järkevää samalla erotella polttokelpoinen jäte, jota ei pysty materiaalina kierrättämään tai kompostoimaan.
Ilmastopolitiikan aktiivina totean, että kaatopaikkasijoitukseen verrattuna energiahyötykäytön edut ovat selvät. Metaanipäästöt vähenevät. Jätteessä oleva energia saadaan muutettua helposti hyödynnettäväksi sähköksi ja lämmöksi, jota kokonaiset kaupungit voivat hyödyntää. Jopa 60% jätteestä on orgaanista ainesta; näin ollen se ei lisää ilmakehän hiilidioksidikuormitusta. Saatavuutensa puolesta jäte voidaan luokitella kotimaiseksi polttoaineeksi. Modernit jätteenpolttolaitokset ovat ympäristön kannalta turvallisia ja niiden päästöt ovat tiukasti säänneltyjä jätteenpoltosta annetussa asetuksessa.
Siksi minusta on positiivista huomata, että energia- ja jätepopulismin aika alkaa vähitellen väistyä Euroopassa.
Kansalaisjärjestöjen ystävänä ja ympäristöihmisenä sanon, että olen toisinaan harmissani sellaisesta symbolisesta ympäristötoiminnasta, jonka pääfunktio tuntui olevan tuottaa tekijälleen hyvää mieltä – lainsäätäjän tapauksessa sitä on symbolisten arvojen liikuttelu pykälämerkkien välissä. Tällä toiminnalla on kiihkeät puolustajansa ilman että se tosiasiallisesti tuottaisi hyvää ympäristölle tai vaikka se pahimmassa tapauksessa vaikuttaisi kielteisesti. Esimerkiksi juuri eilen Euroopan parlamentti äänesti Euroopan kemikaaliasetuksesta: siinä lähtökohtana on kieltää tiettyjä vaarallisina pidettyjä aineita. Kun kieltämisen makuun oikein päästään, ei tunnu ratkaisevan sekään, vaikka aineita käytettäisiinkin suljetuissa järjestelmissä – tai vaikka korvaavan aineen turvallisuudesta ei ole senkään vertaa tietoa kuin nyt kiellettävän. Pelkään että joissakin kohdin on kyse lähinnä siitä että meille hyville ihmisille tulisi hyvä mieli, ei enemmästä.
Kierrättäminenkään ei aina ole ekologisesti paras ratkaisu. Kierrätyskuidun vähimmäismäärän säätämisestä paperintuottajille on ollut kaavailuja jo vuosia. Periaatteessa asia on erittäin hyvä, kunnes huomataan, että suuri osa paperista tuotetaan eri paikassa (Suomessa) kuin se kulutetaan (muualla EU:ssa ja USA:ssa). Siksi paperin keräily ja tuominen takaisin Suomeen olisi ekologisesti suurempi rasitus kuin neitseellisen paperin valmistus Suomessa. Vastaavasti kierrätyspaperia käyttäviä tehtaita on perustettu lähelle suurta kulutusta.
Vastaava tilanne oli WEEE-direktiivissä: laitteiden muoviosat haluttiin kierrättää, mutta havaittiin, ettei niitä ole ekologisesti kannattavaa kuljettaa EU:sta takaisin valmistajille Kauko-Itään.
Mutta pitääkö niistä sittenkin pitää kiinni, jottei ympäristöaate horju?
Mielestäni ei. Mielestäni on virhe, jos ympäristöpolitiikasta tehdään aate, jonka dogmeja on vaalittava itsensä puhdasoppisuuden kunniaksi.
Joskus se sokaisee edes kuulemasta mistä on kyse: Jätteenpolttodirektiivin yhteydessä eteeni tuli vihaisia Suomen luonnonsuojeluliiton kannanottoja, joissa vastustettiin tekemääni muutosesitystä: miten sinä jolla on hyvä ympäristömaine, voit tehdä muutosesityksen jossa ehdotetaan poltettavaksi paperia. Halusin, että paperi- ja sellutuotannossa voidaan jatkaa sivutuotteena syntyvien kuitupitoisten liemien polttamista ilman velvoitetta kalliiseen päästömonitorointiin; toki selluprosessissa tiedetään, mitä syntyvät materiaalit sisältävät. Asiaa kannattivat kaikki tahot Suomessa, ympäristöministeriötä myöten. Tästä esityksestäni luonnonsuojeluliiton ihmiset olivat – Eurooppalaisen kattojärjestö EEB:n toimeksiannosta – löytäneet vain sanan paperi. Siksi he vaativat: paperia ei saa polttaa, vaan se pitää kierrättää. Paperin polttamisesta ei todellakaan ollut kyse, mutta sana liippasi niin läheltä tärkeää symbolia, paperin kierrätystä, että katseen fokusoimiseen ei näyttänyt enää jäävän aikaa.
Järjestöihmiset eivät halua olla hallituksista riippuvaisia, mutta haluaisivat riiputtaa hallituksia. Non-governmentals become neo-governmentals. Niiden vallassa on sitoa ja päästää pienetkin yksityiskohdat; ennen muuta ne symboliset. Siksi vastuullinen kansalaisaktivisti kysyy itseltään: Estääkö dogmatismi näkemästä ympäristön edun vaihtuvissa olosuhteissa?
Työ Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnassa on epäkiitollista: joudumme paneutumaan teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat liian haastavia keskivertotiedoilla ja -taidoilla varustetulle kansanedustajalle. Ja kun lopputulos on vihdoin saatu aikaiseksi koko muun parlamentin, ministerineuvoston ja komission kanssa, ilmoittavat ympäristöjärjestöt, että tulos on aivan liian kunnianhimoton ja lepsu; tuottajat sanovat, että heistä vapaaehtoinen sopiminen olisi taannut joustavuuden ja siten huomattavasti paremman lopputuloksen; ja kuluttajat pelkäävät joutuvansa koko komedian maksumieheksi.
Poliitikon harha on usko holhouksen toimivuuteen; poliitikot luovat yksityiskohtaista sääntelyä siitä, miten on toimittava, kun tulisi vain luoda puitteet, jossa toimimalla tavoitteet on mahdollista saavuttaa. Tästähän direktiivissä piti alun alkaen olla kyse: määritelmän mukaan se on EU-säädös, joka sitoo jäsenvaltioita saavutettavan lopputuloksen osalta mutta jättää keinot jäsenvaltioille. Tämä kaunis periaate luhistuu helposti siihen, että teemme direktiiveistä liian pikkutarkkoja kai siksikin että haluamme itse kukin päästä sanomaan jotakin, sehän on työtämme, ja näin tehdä itsemme tärkeäksi. Jäsenvaltioille ei jää juuri muita keinoja kuin tehdä niin pikkutarkasta säätelystä laki. Poliittisen päättäjän tulisi asettaa työnsä pääpaino tavoitteiden asettamiseen eikä keinojen valitsemiseen – ovathan tavoitteet tärkeämpiä kuin keinot.
Otan esimerkin paljon puhutun sähköromudirektiivin puolelta. Kun komissio antoi esityksen WEEE-direktiivistä, myös se pyrki siihen, että tiettyjä vaarallisina pidettyjä aineita ei enää päätyisi esimerkiksi kaatopaikoille. Komission esitys listasi liitteessä koko joukon osia ja komponentteja, joissa näitä aineita tiedetään yleisesti olevan, ja ne tuli komission mukaan erottaa muusta romusta käsin. Sen sijaan, että olisi lyhyesti sanottu, että lyijyä sisältävät osat ja komponentit on lajiteltava ennen kierrätystä, lueteltiin koko joukko osia, mm. kaikki piirtolevyt. Näin määräys käsinlajittelusta olisi tullut koskemaan myös niitä piirtolevyjä, joissa ei lyijyä ole. Tein muutosesityksen, jossa hylkäsin komission esityksen osien ja komponenttien erottamisesta, ja korvasin sen mainitsemalla pelkästään niissä oleva vaarallisena pidetty, ei-toivottu aine; näin tuottajalla on mahdollisuus kehittää osia niin, että niissä ei tuota ainetta ole ja saada välittömästi hyöty: lajitteluvelvoite on sillä ohi, ja direktiivi kannustaa aidosti ekodesigniin.
Parlamentti hyväksyi muutosesitykseni. Mutta direktiivistä uhkasi tulla sellainen, että kierrätyksen ollessa keskeinen ideaali unohdettiin vielä haastavampi mahdollisuus, vaikuttaminen siihen millaista jätettä alun alkaen tuotetaan.
Paradigman muutos on kyllä jo liikkeellä. Ajatus ekotehokkuudesta ja uusi lähestymistapa ovat jo siirtäneet ympäristötyössä tarkastelukulman rajauksen päästöistä, saasteista ja jätteistä tuotteen koko elinkaaren arvioimiseen. Toisin sanoen on siirrytty vahinkojen korjaamisesta niiden ehkäisemiseen, ja sattumanvaraisista yksityiskohdista kokonaisvaltaisempaan näkemykseen. Ainakin teoriassa.
Asennemuutos nostaa jo päätään, mutta holhoava poliitikko miettii silti: kestävässä kehityksessä talous on se arveluttavin elementti. Ja kun tieteellisen tutkimuksen sattuma tai yhteiskunnallisen keskustelun trendi lennättää poliitikon työpöydälle potentiaalisen uhan yksityiskohdan, liike-elämä ollaan taas valmiita julistamaan holhouksen alaiseksi.
Poliitikon tulisi kysyä itseltään: Kuka näkee kokonaisuuden, jos poliitikko hukuttautuu yksityiskohtiin?
Tuottaja perinteisen myytin mukaan vähät välittää muusta yrityksen tuotoksesta kuin siitä, joka näkyy tilinpäätöksessä. Aavistuksen verran modernimpana versiona hän kyllä näyttäisi tietävän, miten tehdä ja toimia. Mutta toimivan johdon kädet ovat sidotut: ensisijaisesti joudumme pitämään huolta share-holder valuesta. Ja jos se ei auta, aina voi vedota kilpailuun: ennen kuin asiasta on kansainvälisesti sovittu, ei isänmaallinen yritys lähde sooloilemaan.
Tehokkuutena tuottaja on niin tottunut pitämään sitä, että enemmän tuotetaan vähemmällä väellä. Siksi hän ei tunnista ekologisuudessa piilevää voittomarginaalia: vaikka siinäkin enemmän tuotetaan vähemmällä.
Kilpailuun ja yhtäläisiin kilpailuoloihin vedoten ja toimintavapauttaan muka varjellen he vetävät punakynää kaikkiin yrityksen omaehtoisiinkin hankkeisiin, jättävät vastaamatta sidosryhmiensä muka ylimääräisiin odotuksiin, rikkovat tarvittaessa hyviä tapojakin, jos siitä ei joudu välittömästi maksamaan, ja mielellään kyseenalaistavat laitkin. Tosiasiassa: kiipeämällä näitä portaita tasan päinvastaiseen suuntaan yrityksen johto nousee tasolle, jossa yrityksen oma, yksilöllinen kilpailuetu tulee näkyviin ja yrityksen toimintavapaus näyttäytyy todellisina mahdollisuuksina. Yksittäisten yritysten tasolla – puhuessani erilaisten lobbareiden kanssa – olen havainnut tämän kerta toisensa jälkeen. Parhaat yritykset iskevät silmää ja toteavat ympäristölainsäädännöstä hymyhuulin: tähän olemme olleet varautuneet jo vuosia sitten – mutta kilpailijoillemme tämä tulee ikävänä yllätyksenä.
Voitontavoittelun lyhytnäköisyys tuli vastaani, kun aloitin WEEE-direktiivistä keskustelut keskeisten sähkö- ja elektroniikkavalmistajien kanssa, jo silloin kun komission esitystä vasta odoteltiin. Muutamien tuottajien ensimmäinen reaktio yksilöllisen tuottajavastuun säätämiseen oli kielteinen, siinähän jouduttaisiin maksumiehiksi. Pian kuitenkin useimmat valmistajat alkoivat nähdä mahdollisuuksia joita avautuu, kun valmistajia ei laiteta yhteisvastuuseen WEEE-direktiivin kustannuksista, vaan ne voivat omilla päätöksillään ja toiminnallaan vaikuttaa omien kustannustensa muodostumiseen – sen sijaan että kantaisivat yhdessä myös luokan huonoimman toiminnan kustannuksia. Siitä voisi löytyä kilpailuetu.
Keskustelut noin vuoden ajan keskeisten tuottajien ja heidän yhteistyöjärjestöjensä kanssa saivat tuottajat muuttamaan kantaansa täysin. Makrotasolla haave vapaamatkustamisesta on yhtä lailla myytti: niin ympäristö- kuin sosiaalinenkin dumppaus luo köyhyyden rakenteita – ja syö tehokkaasti maaperää kaiken yritystoiminnan alta. Se myytti kuitenkin näyttää edelleen estävän hintamekanismien korjaamisen kestävän kehityksen mukaisiksi; ilmeisesti liian moni yritys luulee voivansa vähän vielä hyötyä epätäydellisestä hinnoittelusta.
Tuottajan tulisi kysyä itseltään: Haenko kilpailuetuni niin lyhytnäköisesti, että en huomaa isompia mahdollisuuksiani?
LOPPUPÄÄTELMÄT
Totta kai on todettava, että hinnoitteluvääristymistä ollaan vastuussa myös politiikan puolella: Kun rautakaupan hyllyssä rautanaula ja kuparinaula maksavat suurin piirtein saman verran, ei tavallisen kuluttajan mieleenkään ole tullut, että tosiasiassa yhden kuparinaulan ekologinen rasitus vastaa yli kahtakymmentä rautanaulaa. Tuottajaa tai myyjää on turha moittia, sillä poliittiset päättäjät ovat tähän asti olleet vastuussa siitä, että naulan ympäristövaikutusten osuus sen yksikköhinnasta on jäänyt täysin sen valmistamisen, kuljettamisen ja myymisen henkilöpanosten kustannusten ja verojen varjoon.
Ekologista hintaa havainnollistamaan on kehitetty ajatus tuotteiden ja palveluiden ekologisesta selkärepusta: kuinka paljon orgaanisia ja epäorgaanisia aineita, mineraaleja, vettä ja ilmaa on tarvittu tuotteen tai palvelun tuottamiseen. Kuluneimpia esimerkkejä ovat kultasormus (repun paino jopa 3000 kiloa) tai farkut (yli 300 kg).
Ekotehokkuus on kuitenkin helposti kuin mikä tahansa trendi-ilmaus: tarvitaan operatiivisempi, konkreettisempi ja toimintaorientoituneempi lähestymistapa. Onkin pyritty kehittämään mittareita, jotka auttavat niin poliittisia kuin arkielämänkin päätöksentekijöitä näkemään valintojensa ekologisia vaikutuksia — jotta joku ei erehtyisi luulemaan, että on ekologisempaa ostaa farkut kuin vihkisormus (tai voihan niin ollakin jos aviolitto jää lyhyeksi). Saksalainen Wuppertal-instituutti kehitti 90-luvun alussa mittayksikön MIPS (Material Intensity Per Service unit). Se kertoo, kuinka paljon luonnonvaroja kulutetaan palvelun käyttökertaa kohti jaettuna. Selkärepun taakkaa arvioidaan siis hyödykkeen käyttökertoihin nähden.
Mipsaus on erityisesti PKT-yritysten käyttöön riittävän yksinkertainen, mutta suuretkin voivat sen avulla helpottaa päätöksentekoaan: esimerkiksi BMW:n kerrotaan mipsaten valinneen uuden automallin materiaalin alumiinin ja teräksen välillä. Myyttejä kammoava poliitikko taas voi tyytyväisenä todeta, että mips on mahdollisimman vapaa ekologian trendivirtauksista ja vihreistä tabuista. Se on kvantitatiivisena mittarina epätäydellinen, mutta sellaisenaankin tervetullut lisä päätöksentekijän työkalupakkiin.
Makrotasolla on – samassa Wuppertal-instituutissa – kehitetty materiaalivirtatilinpitoa, jotta voitaisiin selkeämmin ymmärtää tuotantoprosessien dynamiikkaa ja trendejä, mikä tietenkin on peruslähtökohta sille, että muutosta voidaan edes yrittää. Keskipitkällä aikavälillä (20-30 vuotta) tavoitteena on tuottaa palvelut vain neljänneksellä nykyisestä materiaali- ja energiakulutuksesta (Factor 4), ja pitkällä aikavälillä (50 v) tuotanto pitäisi synnyttää vain kymmenysosalla nykyisestä (Factor 10).
Kaikki edellä esitetty ekotehokkuus ja mipsaus kiteytyy kolmeen R-kirjaimeen: Reduce, Reuse and Recycle – vähemmän, uudelleen käyttäen ja kierrättäen. Näin voidaan kiteyttää myös mm. EU:n jätehierarkia. Se on loistavaa, mutta riittääkö se? Kysymyshän on oikeastaan vasta siitä, että hidastamme vauhtia, mutta jatkamme samaan suuntaan. Jätettä syntyy vähemmän, resursseja käytetään vähemmän, myrkkyjä tulee vähemmän, ja kaikki tämä vaikuttaa terveyteen ja turvallisuuteen hitaammin. Yhtä kaikki, kielteinen vaikutus on kiistaton.
Kriitikot ovat myös huomauttaneet, että teollisuus todennäköisesti tuottaa enemmän vähemmällä, mutta yhä enemmän ja yhä kiihtyvällä vauhdilla. Myös kehitysmaat — joita ajatellen globaalia oikeudenmukaisuutta edistävä Factor X -ajattelu lanseerattiin — ovat myös esittäneet huolensa siitä, että niiden markkina-asema raaka-aineiden tuottajana heikkenee.
Poliittinen ambitio ei siis voi jäädä tälle asteelle. On siis käytettävä hidastumisesta syntyvä aikalisä todellisen muutoksen synnyttämiseen.
Miltä sitten näyttäisi se muutos, millaista teollista vallankumousta olisi tässä tilanteessa pyrittävä synnyttämään? Aikaisemmin jo mainitsemaani niukkuuden ja askeesin mallia? Mutta eihän luonto toimi näin.
Luonto itse on äärettömän tuottelias, luova ja jopa tuhlaileva – mutta samalla kertaa tehokas ja tarkoituksenmukainen. Siinä tuoksua siitä, millaista on todella luonnonmukainen tuotantotalous ja mihin tähdätä ekologisella tuotesuunnittelulla! Luonto ei huolehdi yhdennetystä tuotepolitiikasta alusta loppuun – vaan sille kaikki on aina uuden alkua.
Voimme käynnistää uuden teollisen vallankumouksen, jonka tunnus olisivat 3 E-kirjainta: Equity eli kohtuutta ja oikeutta edistävä reilu kauppa; Economy, joka muistuttaa taloudellisesta kannattavuudesta ja markkinalähtöisyydestä; sekä Ecology, joka markkeeraa älykkäitä ympäristöratkaisuja. On muistettava, että samalla tavoin ensimmäinen teollinen vallankumous onnistui koska se tuotti muutakin kuin taloudellisia voittoja; yhteistä hyvää. Se on uuden teollisuuden muutosvoima nytkin. Kolme E:tä opastaa uutta teollista murrosta eteenpäin lisäten reilua oikeudenmukaisuutta, talouslähtöisyyttä ja ekologisuutta globalisoituneessa taloudessa. Se puolestaan toisin sanottuna on kestävän kehityksen sisältö.
Vauhtiin tuolla tiellä päästään kun myytit riisutaan – vastataan alastomana näihin ja muutamiin muihin kysymyksiin: Hyödynkö dogmaattisuudesta? Näenkö kokonaisuuden? Voitanko jarruttamalla? Yhteistä näille kysymyksille on, ne kyseenalaistavat oikotien hakemista – ja paradoksaalisesti, jos tyydymme oikotiehen, se vie meidät kaikki ahtaampiin oloihin.
Siksi meidän on osoitettava itsellemme sellaiset kysymykset, jotka puhkaisevat näkökenttäämme peittävät myytit, ja paljastavat todellisen vapauden ja toimintakyvyn lähteet. Silloin: kaikki mikä jää on kestävää kehitystä.
