Lomailu on ollut periaatteessa ihanaa. Lepoa, mansikkakakkuja, leffojen katselua yöllä ja lasten tarkkailusta nauttimista. Ensimmäisen lomaviikon purjehdin, ja eksoottisin paikka oli Jurmon saari ulkosaaristossa. Tuo karunkaunis saari muistutti hämmästyttävän paljon tunturimaisemaa.
Toinen lomaviikko kului Kreikassa jokavuotiseen tapaan. Tällä kertaa oli vähän murheita, pieni liikenneonnettomuus. Lensimme Aten kanssa skootterin selästä tielle. Atte katkoi kylkiluita, minä satutin olkapään ja kantapään. (En ole aivan näin dramaattinen hahmo; oli pelkkää sattumaa, että noudatin kirjani otsikkoa!)
Nyt kolmannella lomaviikolla olen ollut harmissani siitä, etten voi juosta. Röntgenkuvan mukaan kantapäässäni ei olisi murtumaa. Mutta en ymmärrä, miksi en voi astua sillä, ja mietin onko siinä sittenkin jokin hiusmurtuma.
Oli onnekasta selviytyä niin vähin vammoin mutta jos en pääse juoksemaan, se on kova isku. Koko kesä ja sen hillitön tyyli syödä mitä vain perustuu siihen, että juoksen paljon. Olen leiponut kaksi mansikkakakkua tällä viikolla ja alan kohta näyttää kakunsyöjältä. Juoksemisen ilon menetys tietää siis lisää menetyksiä. Kermakakut on nyt syöty.
Purjehtiminenkin on kyseenalaista kun miehen kylki on polttavan kipeä. Koska en voi tehdä muutakaan kuin ihmetellä kotona, olen antautunut jossain määrin töille: neljä kolumnia ja yliön hierontaa.
Yritän saada kaiken pois alta ennen maanantaita. Meidän piti alunperin lähteä tuolloin Pekingiin, sitten näytti siltä että onnettomuus estäisi sen, mutta lääkäri antoikin luvan Atelle. Näyttää siis, että sinne voisi sittenkin mennä. Kokonaan eri juttu on jaksanko kävellä siellä ja millaisilla kengillä. Jalka on niin arka, etten voi laittaa siihen mitään sellaista, jossa on takaosa.
Tuttavani kertoi juuri satuttaneensa sormensa metsätöissä. Kun nyt olen virittynyt muutenkin kivulle, ajatus suorastaan vihloi. Aloin muistella omia haavereita. Sormenpäissä on niin paljon hermoja, että se kaikki sattuu enemmän kuin uskoisi.
Kerran paiskasin auton oven lukkoon ja yksi sormi unohtui väliin. Tuli onneton kiire löytää avain laukunpohjalta ja avata ovi (Tuo oli aikaa, jolloin ei mitään kaukosäädinavaimia ollut.) Kerran sormi unohtui ompelukoneen neulan alle ja olipa ankeaa kiskoa neulaa luusta irti. Unohtelen näköjään sormiani. Ja erään kerran kokosin Ikean painavaa kaappia (Ikeaan päin ei tietysti pitäisi katsoakaan mutta joskus sen unohtaa) ja se kaatui sormille, jotka paukahtivat halki. Ensin pyörryin. Sitten itkin kuin lapsi. Muistan tämän vähintään aina silloin kun USA:n passipoliisi haluaa sormenjäljet ja ihmettelee vasemman etusormeni sekavaa jälkeä ja pyytää uuden näytteen.
