Kun viime viikolla Yhdysvallat, Kiina, Intia, Australia, Etelä-Korea ja Japani ilmoittivat yllättäen yhteisestä energia- ja ilmastosopimuksesta, osapuolet korostivat, ettei tarkoitus ole korvata vaan täydentää Kioton YK:n ilmastosopimusta. Kuuden maan kumppanuushanke on teknologiayhteistyöhön perustuva ohjelma kasvihuonepäästöjen kasvun leikkaamiseksi. Allekirjoittajien mukaan tarkoituksena on edistää energiatehokkuutta ja puhdasta teknologiaa sekä uusiutuvien ja päästöttömien energiamuotojen kuten vetyvoiman ja ydinvoiman käyttöä.
Tieto sopimuksesta tuli yllätyksenä kaikille, myös Brysselissä. Komission ensireaktio oli varovaisen myönteinen, tai epäilyt ilmaistiin ainakin tahdikkaasti. Maailmalla ei kuultu pelkkiä ilonpurkauksia useimmat ympäristöjärjestöt moittivat välittömästi USA:ta yrityksestä heikentää Kiotoa.
Ympäristöjärjestöjen harmin ymmärtää jo arvovaltasyistä Kioton sopimus on pitkälti niiden kätilöimä. Sitä luotaessa monet muut tahot pysyttelivät pitkään neuvottelujen ulkopuolella, koska hanketta pidettiin aluksi epärealistisena viherpiiperryksenä. Kun Kioto vihdoin suurten vaikeuksien jälkeen astui voimaan viime helmikuussa, se oli järjestöille suuri voitto kunnes rinnalle ilmaantui kova kilpailija.
Vakuutteluista huolimatta kilpailuasetelma on selvä. USA on toistuvasti kritisoinut Kioton perusideaa, ja onnistui nyt vihdoin luomaan sille vaihtoehdon. Hanketta ei voi pitää pikkujuttuna 140 maan ratifioiman Kioton rinnalla kun ottaa huomioon, että kuuden maan allekirjoittajajoukko kattaa noin puolet maailman BKT:sta, väestöstä, energiankulutuksesta ja päästöistä. Ehkäpä Venäjäkin liittyy siihen, nautittuaan aikansa Kioton suomasta rahoituksesta.
Kun ensi joulukuussa kokoonnumme Montrealissa pohtimaan vuoden 2012 jälkeistä strategiaa, on selvää, että Kioton heikkouksien puiminen jatkuu. Eikä tämän jälkeen Kiinalla ja Intialla ole entisenlaisia paineita suostua Kioton jatkovaatimuksiin.
Toisaalta voi olla niin, että juuri kuutosten sopimus onnistuu paikkaamaan Kioton ilmeisiä puutteita ja pelastaa tehottomaksi todetun ilmastosopimuksen. Siksi pidän ympäristöjärjestöjen tyrmäysliikkeitä hätiköitynä arvovaltataisteluna. Kaikkien sopimusten, Kiotonkin, täytyy lunastaa itsensä käytännössä, hyväksi ilmoittautuminen ei riitä. Keinot eivät saa tulla päämäärää, ilmastonmuutoksen hillitsemistä, tärkeämmiksi.
Kuuden kumppanin sopimukseen ei kuulu samanlaisia sitovia päästöjen vähentämisen aikarajoituksia tai voimaansaattamispykäliä kuin Kioton sopimuksessa. Mutta se voi silti olla Kiotoa paljon tehokkaampi päästöjen kasvun hillitsijä. On muistettava, että nimenomaan Kioto ei rajoita millään lailla juuri niitä tahoja, joissa päästöt eniten kasvavat. Kun kehitysmaat jätettiin aikoinaan päästörajoituksien ulkopuolelle, ei osattu kuvitella, millä vauhdilla Kiina ja Intia alkaisivat kasvattaa niitä. Maailman energiasta 85 prosenttia tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla ja niiden käyttö kasvaa erityisesti kehitysmaissa. Seurauksena on tuhoisa ilmaston lämpeneminen. Ja nyt näyttää myös siltä, etteivät teollisuusmaat pääse tavoitteisiinsa. Siitä Kanadan ja EU:n väärään suuntaan sojottavat käyrät ovat ikävä esimerkki.
Siksi Kiinan mukanaolo kuutosten sopimuksessa on kiistattoman hyvä uutinen maailmalle. Se tulee estämään ympäristömielessä vastuuttomia investointeja ja tällä tavoin paikkaa juuri niitä porsaanreikiä, joita Kioto koko ajan synnyttää. Näistä pahin on hiilivuodon uhka, tuotannon siirtyminen globaaleilla markkinoilla sinne, missä päästörajoja ja kunnon ympäristönormeja ei ole. Uusi sopimus on tuon virheen selvä korjausliike. Myös globaaleja kilpailuasetelmia se näin ollen oikaisee. Päästöjen absoluuttista vähentämistarvetta se ei vielä ratkaise, mutta sitoutuminen päästöjä rajoittavaan tekniikkaan on ehdottoman hyvä uutinen, askel välttämättömään suuntaan. Se tulee myös laskemaan tasokkaan ympäristöteknologian hintaa.
EU:n tehottoman mutta kangistavan ilmastopolitiikan uusi tilanne suistaa kuitenkin kriisiin. Päästökauppaa on kritisoitu kun on huomattu sen vaikutus sähkön ja polttoaineiden hinnannousuun ja ympäristötietoisen eurooppalaisen kilpailukyvyn heikentymiseen. Kun viimeistään nyt on selvää, ettei päästökaupasta tulekaan maailmanlaajaa järjestelmää, on pakko kysyä onko Euroopan tie yksipuolisuudessaan viisas. Eurooppa satsaa jarruttamiseen, Amerikka tutkimukseen. Ja lopulta voi käydä niin nolosti, että juuri amerikkalainen teknologia pelastaa meidät.
