Arkinen faksi
Työhöni EU-parlamentissa kuuluvat myös ihmisoikeusasiat; se merkitsee niihin liittyviä tapaamisia lähes joka viikko. Kyseessä voi olla vaikkapa muslimimaan naisasialiikkeen aktiivi, sisällissotaa käyvän maan tai demokratialiikkeen edustaja, kastittomien dalitien ongelmiin erikoistuneen kansalaisjärjestön tai uskonsa vuoksi vainottujen järjestön edustaja.
Tavoitteeni on, että saisin muutettua jokaisen tapaamisen jonkunlaiseksi teoksi, vaikka edes pieneksi. Se voi olla kirje, faksi tai asiaan vaikuttavan viranomaisen tapaaminen. Jotakin fyysisessä maailmassa pitäisi saada muuttumaan tai liikkumaan, jos kuulee
vääryydestä. Ehkei faksi auta yhtään mitään, mutta ainakin se on lupaavampaa kuin pelkkä huolestuminen. Niinpä esimerkiksi viimeisellä työviikolla ennen lomaa vetosin Libyan viranomaisiin siellä 25 vuoden vankilatuomion saaneen ja vankilassa kidutetun ghanalaisen puolesta, jonka ainoa rikos oli vastaanottaa postitse raamattu. Burman tilanteesta esitin kysymyksen komissiolle pyytäen EU:ta vaikuttamaan siihen, ettei Thaimaa palauta Burmasta paenneita takaisin. Dalitien suhteen sovimme syksyn yhteistyöstä.
Tällaisessa työssä on muutama selkeä vaara. Yksi on synkkään maailmankuvaan turtuminen: syrjinnästä ja kidutuksesta tule niin jokapäiväistä, ettei enää hätkähdä kuulemastaan. Ja kun oma osuus on luonteeltaan arkista vetoomusten väsäämistä, ei ehkä muista, miten tärkeää se voi jollekulle olla. Ihmiskohtalo voi muuttua paperiksi pöydällä.
Sain siitä järisyttävän muistutuksen viime syksynä kun toimistolleni tuli kiinalainen kirkonjohtaja Peter Xu Yongze, joka on ollut
vuosikausia vankilassa uskonsa tähden.Tietämäni mukaan häntä pidetään Kiinan kidutetuimpana eloonjääneenä, joka sittemmin asettui länteen. Moni suomalainenkin kristitty tuntee Xu Yongzen nimen vaikuttavasta kirjasta Taivaallinen mies – Xu oli yksi kirjassa kuvatuista maanalaisen kirkon johtajista.
Tapaamisemme alussa tulin maininneeksi, että viisi vuotta aiemmin olin vedonnut Kiinan viranomaisiin kahdeksan kiinalaisen kirkonjohtajan puolesta, jotka oli tarkoitus teloittaa kansallispäivänä.
"Minä olen yksi heistä", Peter Xu kertoi ja puhkesi itkuun. Hän sanoi, että tuntuu ihmeelliseltä tavata kasvotusten joku niistä, jotka
taistelivat heidän puolestaan. Minusta tuntui vielä ihmeellisemmältä, suorastaan nolotti. Oma sattumanvarainen faksinrynkytykseni on liian arkista ollakseen uskon sankarille avuksi.
Kysyin Xulta, mistä hän sai voimaa, ja miten hän kesti kaiken kokemansa kidutuksen. Taisin odottaa kuvauksia rohkaisevista ilmestyksistä vankikammiossa, mutta vastaus häkellytti lisää: " Saan voimaa teistä, jotka välitätte. Te olette minulle Jumalan rakkauden ilmestys. Silloin tajuan, että Kristus rakastaa minua eikä ole hyljännyt yksinäisyyteen."
Olin entistä nolompi. Pää takoi, etten ole kiitollisuuden ja liikutuksen arvoinen. Toinen huutaa kivusta, minä soitan kiireitten lomassa puhelun tai lähetän faksin.
Mutta tämä on pakko uskoa. Kristinusko on ruumiin uskontoa. Fyysinen todellisuus haastaa meitä puuttumaan siihen teoillamme, pienilläkin. Paavalin mukaan kristityt ovat samaa ruumista, ja kun yhteen osaan sattuu, se tuntuu toisessakin. Sanavalinta on nerokas ja kristinuskon kannalta ratkaiseva: kyseessä on ruumis, ei jokin aineeton ja eteerinen sielu. Ruumis suuntaa huomion konkreettiseen huolenpitoon ja välittämiseen: tavoite on, että jossakin jokin muuttuu, jossakin aukenee vankilan ovi, jossakin täyttyy vatsa tai jossakin yksinäinen saa seuraa. Se nostaa arkisen toiminnan suureen kunniaan, ei tekijöiden tähden vaan lopputuloksen vuoksi.
Kristityn kutsumus on lievittää kärsimystä. Olemme eri asemissa ja tehtävissä, mahdollisuutemme auttaa ovat erilaiset mutta tässä suhteessa kaikki samalla viivalla: jokainen voi tehdä jotakin. Jokaisella on valta tehdä todellisuudesta jollekulle toiselle edes hieman armollisempi.
