Kasvattajan arvoista vaikein ja petollisin on rakkaus
Rakkaus, joka ei tiedä vastuutaan, on yhteiskunnan mikrotason järisyttävin tuhovoima, kirjoittaa Esa Saarinen Helsingin Sanomien vieraskynässä 4.7.05
Vanhempina meidän tulee kasvattaa lapsissamme uskoa elämään, toivoa, rakkautta. Siemen ei kasva itsestään. Kukoistus vaatii vaalimista, hienovaraista huolenpitoa ja näkemystä siitä, kuinka pahasti kaikki voi mennä pieleen tai yhtä hyvin onnistua.
Rakkaus on kasvattajan arvoista vaikein. Petollisin. Viettelevänä nostehokemana rakkaus oikeuttaa myös kasvattamatta jättämisen ja välinpitämättömyyden; oman porsastelun hyväksymisen, koska rakkaus riittää.
"Pojat ovat poikia, nuoret ovat nuoria, itsekään en ollut mikään pulmunen." Tarvitaan vain sana rakkaus, rahaa ja järjestelmä huolehtii lopusta.
Roskaa.
Maailman paras koululaitoskaan ei poista kotikasvatuksen välttämättömyyttä. Jotta lapsen henkisyys ja elämän arvosisällöt voisivat vahvistua, ne tarvitsevat lähitukea. Oikea ja väärä, konkreettinen hyvä ja paha, eivät avaudu itsestään.
Kysymys on samanaikaisesti käytännön rakkaudesta ja rakkauden ylivertaisesta ideaalista.
Sanoiko lapsi päivää, vai eikö sanonut? Pompottaako hän pienempiään? Kykeneekö hän avautumaan, kannustamaan, antamaan anteeksi, iloitsemaan toisen onnistumisesta? Tajuaako hän, mikä on totta? Lunttaaminen tunnilla voi naurattaa kaveripiirissä, mutta vanhemman tehtävä on määrätä nollatoleranssi.
Vanhempien tulee keskenään todeta, että mitä tahansa epäkorrektia meidän lapsemme on tehnyt, meille saa ja pitää kertoa. Kasvatuksessa naiivi sinisilmäisyys ei ole hyve.
Rajat ovat rakkauden perusta siinä missä realismikin.
Tiukka hellyys lastenkasvatuksessa on toivoa tuotuna tosielämään.
Vanhempi osoittaa ottavansa lapsensa elämän tosissaan, kun hän tietää, missä tämä on ja kenen seurassa. Lapsi voi luistaa totuudesta ja liukua valheiden verkkoon. Kypsän aikuisen rakkaus on rohkeutta nähdä, milloin lapsi väistelee totuutta. Se on kykyä auttaa korjaamaan kurssi.
Kun lapsi väittää, haastaa tai kysyy, vanhemman rakkaustehtävä on suhtautua lapseensa vakavasti, kriittisesti ja tasavertaisesti. Vanhemman tulee paneutua lapsensa ajattelun perusteisiin ja avata keskustelu.
On tajuttava kannustavuuden ja järkevyyden voimavirta vanhemmasta lapseen. Järkeily, perustelevuus, avoimuus eri näkökulmille, totuudellisuus, omien virheiden myöntäminen tämä on perustaa, jolle rakentuu yhteisöelämä. Se on luottamusta ihmisten rikastavaan vuorovaikutukseen, johon rakastava kasvatus lähietäisyydeltä lasta vihkii.
Rakkaus on arvokasvatusta, jonka perustana on vanhemman oma esimerkki. Miten voit opettaa oppimista, jos et osoita oppivasi? Miten opettaa vilpittömyyttä, jos omaa asennetta ohjaa valhe?
Voiko vanhempi jatkaa kaikissa tärkeissä "luottamustehtävissään" ja harrastaa entiseen tapaan, kun perheessä on pienet lapset? En usko.
Tämä on vanhemman rakkauden vaativimpia kohtia, joka peilautuu vanhemmalle haasteena itse kasvaa. On tajuttava asiat toisten kannalta lapsen kannalta ja kokonaisuuden kannalta vuosikymmenten mittaisesti.
Pyrkyryysarvojen pohjalta voi kenties menestyä ahneustaloudessa. Vanhemmuuden arvot ovat toiset. Vanhemmuuden arkinen rakkaus edellyttää välittämistä, sitä että asettaa lapsen koulutyön tukemisen oman elokuvaillan edelle. Se edellyttää epäitsekkyyden ja pitkäjänteisyyden arvomaailmaa, joka on vähättelyn aihe oman aikamme työelämässä.
Elämme välinehurmoksen, itsekkyyden, manipulaatioihmisyyden ja keinotodellisuuden aikaa. Meneillään on viihtymissirkus.
Vanhemman rakkaus sitä vastoin on kosketusta, kiireetöntä läsnäoloa, pysymistä lapsensa rinnalla, vaikka mieliohjelma on alkamassa televisiossa. Vaikka viettelys vetäisi toisaalle, vanhemman ensimmäinen velvollisuus on kertoa joka päivä lapselleen sanoin ja teoin, että hän on rakas.
Vanhemmuus on kova paikka, pehmeimmin se on olennaisen kasvukehto.
Rakkaus on myös käytännön suorittamista esimerkiksi sitä, että opettaa lasta katsomaan silmiin, pesemään kädet, viemään tavarat paikalleen. Rakkaus on sitä, että huolehtii yöunen riittävyydestä ja tiedostaa, mihin aika kuluu. Aplodeja ei aina tule. Lapsi ottaa, lapsi vaatii, mutta omaksuu samalla käytäntöjä.
Tavoitteena on auttaa esiin lapsen ainutlaatuinen oma elämä, inhimillinen rakastava olemus, kyky elää toiset huomioiden. Vanhemman rakkaus on palvelevaa johtamista tätä päämäärää kohti joka päivä.
Jokaiseen ihmiseen kätkeytyy kyky rikastaa ympäristöään, kyky rakastaa. Sen kyvyn vanhempi voi pelottaa piiloon tai pilata. Koppavuus ei ole kenessäkään syntymälahjana se saadaan aikaan vääristyneellä kasvatuksella. Ihmisestä ei tule nöyryyttäjäesimiestä koulutuksen eikä aseman kautta, vaan siksi, ettei pehmeydelle syntynyt tilaa silloin kun olisi pitänyt.
Rakkaus, joka ei tiedä vastuutaan, on yhteiskunnan mikrotason järisyttävin tuhovoima.
Toisaalta rakkaus on toivoa paremmasta. Se on uskoa, että hyvä voi voittaa. Vanhemman rakkaus on olemassa lasta varten, elämän vuoksi, joka kohta seuraa. Se on olemassa, jotta lapsen sisimmässä piilevä suunnaton siemen, inhimillinen hyvä ja unelma, saisi tilaisuuden kasvaa kukoistukseen ja puhjeta ihanaan kukkaan.
Esa Saarinen
Kirjoittaja on filosofi ja Teknillisen korkeakoulun professori, joka on korostanut perheen ja arjen arvostusta hyvän elämän perustana.
Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin 30. 6.
Lue myös ER Korholan kirjoittama henkilökuva Esa Saarisesta, julkaistu Suomen Kuvalehdessä toukokuussa 1998
