Johanneksen evankeliumissa mainitaan Jeesuksen viimeiseltä aterialta eräs yksityiskohta, jonka muut evankelistat unohtavat. En tiedä, häiritsivätkö likaiset jalat illallista vai miksi Jeesus kesken kaiken pesi pöytäseurueensa jalat. Asia vaikuttaa tärkeältä, sillä Johanneksen kuvauksen mukaan Jeesus kysyi jalkakylvyn jälkeen opetuslapsiltaan, ymmärsivätkö nämä viestin: "Annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille." Pietarille, joka esteli pesutapahtumaa, hän vielä erikseen korosti, että joskus myöhemmin tämä ymmärtäisi asian tärkeyden. Ja ellei Pietari sallisi Jeesuksen pestä jalkojaan, hänellä ei olisi edes sijaa Jeesuksen luona.
Kun ottaa huomioon tapahtuman dramaattisen ajoituksen, viimeisen aterian, joka oli ikään kuin Jeesuksen henkinen testamentti, voisi kuvitella, että kristikunta kautta maan piirin harjoittaisi alituista jalkojenpesua siinä missä ehtoollistakin. Mutta itsekään en ole törmännyt ilmiöön kuin yhden ainoan kerran uskontotieteen opintojen yhteydessä. Suoritin silloin havainnoivan kenttätyön kurssia ja kävin kaikenlaisissa kokouksissa tarkkailemassa uskovaisten menoa.
Pikkuruisessa helsinkiläisessä Ehtoovalon seurakunnassa 80-luvulla pestiin kokousyleisön jalat, eikä niitä montaa jalkaa ollutkaan. Tilanne oli sivulliselle erittäin kiusallinen, olisin mieluummin juossut pakoon kuin liottanut ujoja varpaitani muovisaavissa. Ei ihme, ettei Jeesuksen lanseeraamasta tavasta ole tullut yleismaailmallinen kirkon käytäntö – jotenkin se ei toimi, varsinkaan kylmän ilmanalan sukkahousumummojen maassa.
Mutta siitä lähtien olen miettinyt, mihin Jeesus pyrki, kun ei ilmeisestikään konkreettiseen pedikyyriin. Miten pestään opetuslasten jalkoja, ja tapahtuuko sitä tavalla tai toisella kuitenkin?
Yleisin selitys on, että kyse on kauniista esimerkistä: oikea opettaja palvelee oppilaitaan. Toinen selitys, jonka keksin, liittyy syntiin, toinen toistemme häpeään ja likaan.
Kun huomaamme likaa veljessämme, voimme tehdä valinnan: alleviivaanko voitonriemuisena löytöäni niin että muutkin varmasti huomaavat, vai menenkö ja pesen lian pois. Suojelenko häntä häpeältä ja nöyryytykseltä?
Kuluneena keväänä, jolloin medialla on riittänyt mässäilemistä kirkon työntekijöiden synneissä ja häpeässä, olen törmännyt kirkon sisällä myös hyvin kauniiseen ilmiöön. Eräässä pääkirjoituksessa se heijastui näin: Usko kutsuu vaiteliaisuuteen, kauhistelu ei sitä kiinnosta. Kristuksesta lumoutunut ei taivastele eikä siunaile vaan rukoilee ja siunaa.
Tämä ei merkitse, että armahtava kirkko tarkoittaisi välinpitämätöntä kirkkoa ja luopuisi kymmenestä käskystään. Eikä sitä, että anteeksianto turmeltuisi ihmeestä oikeudeksi, itkuttomaksi itsestäänselvyydeksi, jota vaaditaan kovin sydämin. Se vain merkitsee sitä, että kristitty pitää mielessään kuinka valtavasti itse on saanut anteeksi ja katsoo muita ihmisiä saman armon läpi.
Jeesus sanoi, että myöhemmin Pietari ymmärtäisi. Oliko se viimeistään silloin, kun valansa pettänyt ja suuret sanansa nielemään joutunut pelkuri sai kaiken anteeksi, ja vieläpä niin perin pohjin, että Jeesus halusi juuri hänestä hengellisen johtajan?
Aabraham, Jaakob, Daavid, Pietari, Paavali… Kirkko on rakennettu häpeänsä kohdanneista pettureista ja pelkureista. Asetelman muuttaa vain armo.
