Ystäväni työskentelee IT-alan suuryrityksessä. Hänellä on stressiä aiheuttava motiivikonflikti: liika menestys työssä ei kannata. Jos tällä vuosineljänneksellä tekee huipputuloksen, se on ensi kaudella muuttunut standardiksi, joka täytyy ylittää. Fiksu työntekijä ei päästä itseään mahtikauppojen ääreen, joihin hirttää kiinni, koska ennemmin tai myöhemmin se enteilisi potkuja tai hermoromahdusta.
Asetelma tuntui masentavalta, sillä minut on opetettu ajattelemaan, että yrittäminen yksiselitteisesti kannattaa ja palkitsee. Mutta kvartaalikapitalismissa jokin on vinksallaan.
Jos siis kokoomuslaisena puolustan markkinataloutta, seuraako siitä, että puolustan kvartaalitaloutta, kasvavia tuloeroja, kahden kerroksen yhteiskuntaa tai ylimitoitettuja optiojärjestelmiä kultaisine kädenpuristuksineen? Onneksi ei.
Uusimmassa Kanava-lehdessä tohtori Raimo Ilaskivi tunnustaa, että viime vuosien taloudellinen kehitys on vienyt hänet lukuisten omantunnonkysymysten eteen. Tätäkö olen ollut puolustamassa, hän miettii katsellessaan nykymenoa, joka on kaukana Ilaskiven nuoruusaikojen markkinataloudesta. Sen symboliksi hän nostaa vanhanajan patruunat kuten Juuso Waldenin, miehen, joka ”lippalakki päässään käyskenteli Valkeakosken tehdassaleissa ja asuntoalueilla, työläisiä morjenstaen ja heistä huolta pitäen”.
Ilaskivi kuvaa artikkelissaan vajaan kahden viime vuosikymmenen aikana tapahtunutta rakennemuutosta: ansiotulojen osuus on pudonnut 60 prosentista runsaaseen 50 prosenttiin pääomatulojen osuuden kasvaessa. Tuloerot ovat suurentuneet. Eläketulojen kehitys on eriytetty palkkatuloja matalammalle kasvu-uralle. Pätkätöitä tekevien osuus työvoimasta on jatkuvasti kasvanut. Tuloksena on kahden kerroksen yhteiskunta. Sen myötä yhteiskuntarauhan menettäminen on vain ajan kysymys, sillä ajatus tasaisen tulonjaon ja yhteiskuntarauhan korreloimisesta on klassinen kansantaloustieteen teesi.
Yhteiskunnan hengen Ilaskivi katsoo muuttuneen tavalla, joka ei lupaa hyvää markkinatalouden jatkolle. Hän kysyy, ovatko ahneus ja häikäilemättömyys saaneet vallan kohtuullisuuden kustannuksella. Kaivaako ylimitoitettu ylemmän johdon palkitsemisjärjestelmä maata koko järjestelmän alta?
Mies ei kysy yksin. Seurana on muitakin kuin Juha Siltala. Itse asiassa ilma on sakeanaan kysymyksiä siitä, olemmeko lainkaan kestävällä tiellä. Myös porvari voi kysyä sitä, ja kaivata kohtuullista kohtuuden määritelmää.
Tähän ei voi vastata pelkästään pragmaattisesti globaalin talouden pelisääntöihin viittaamalla, muuten kaivamme takuuvarmaa poliittista hautaamme. Globaalin talouden toimintamallit on ymmärrettävä ja niiden ehdoilla on kilpailussa luovittava, mutta elleivät poliitikot säilytä kriittisyyttä ja yritä muutosta, kuka sen tekee? Vainko romahdus, ja sitä seuraava heilurin liike toiseen äärilaitaan?
Kanava kannattaa lukea ja miettiä, mitä kokoomuslaiseen eetokseen tällä hetkellä kuuluu ja mitä ei.
