Aasian onnettomuus on synnyttänyt Suomessa keskustelua poliitikkojen kyvyistä ilmaista tunteita ja empatiaa tai myöntää epäonnistumisia. Moni ihmetteli, mihin muuhun kuin myötähäpeän kokemiseen tarvittiin suorien lähetysten tiedotustilaisuuksia, joissa vallitsi piinallinen tunnelma. Tieto ei juurikaan lisääntynyt, mutta kiusaantuneisuus kasvoi, kun älyköksi tiedetyn ministerin apaattisuus kohtasi sisäänrakennetun pökkelömäisyyden ja jumitti miehen siihen paikkaan.
Eräs toimittajaystäväni analysoi tilannetta toteamalla, että poliitikko oli vieraalla maaperällä, koska ei löytänyt tsunamikatastrofista sen poliittista puolta. "Tämä on täysin humanitaarinen kriisi. Hän ei haista siinä mitään poliittista, josta voisi syttyä ja on siksi niin avuton."
Kommentti sai miettimään. Onko vika poliitikoissa vai kulttuurissa, jossa poliitikot syntyvät? Ja voiko ongelmalla olla jotakin tekemistä sen kanssa, että kyseinen poliitikkotyyppi menestyy normaaliolosuhteissa niin erinomaisesti? Ja että toisenlaiset eivät nimenomaan menesty: tunneilmaisultaan luovemmat tuomitaan helposti politiikan kevyeen sarjaan.
Tulevat vuosikymmenet merkitsevät lisää haasteita. Kriisikommunikaatiota on syytä opetella. Maanjäristysten veroisen uhkan muodostavat ns. supervulkaanit, muhivat tulivuoret, jotka purkautuessaan voivat aiheuttaa massiivisia katastrofeja. Lisäksi ilmaston lämpeneminen lisää hirmumyrskyjen ja tulvien määrää vääjäämättömästi.
Näistäkin asioista on opittava löytämään niiden poliittinen puoli. Luonto on kova tosiasia, neuvottelupöytien jääräpäinen, kutsumaton vieras.
Tulevalla viikolla Euroopan parlamentti kokoontuu Strasbourgissa vuoden ensimmäiseen täysistuntoon. Aasian onnettomuus on ilman muuta ensimmäisenä kiireellisten asioiden listalla. Parlamentti on budjettivaltansa vuoksi keskeisessä asemassa, kun komission humanitaariseen apuun ja jälleenrakentamiseen lupaamia summia käsitellään. Puheenjohtaja Barroso arvioi EU-tuen ja jäsenmaiden myöntämän avun yhteissumman nousevan jopa 1,5 miljardiin euroon. Lisäksi Euroopan investointipankki lupasi pitkän tähtäimen lainaohjelman.
Luonnon aiheuttamia katastrofeja ei voi estää, mutta asian poliittinen puoli löytyy kansainvälisestä yhteistyöstä ja hälytys- ja varoitusjärjestelmien kehittämisestä. Niihin satsaamalla voitaisiin minimoida henkilövahingot. En tiedä, osuiko eräs järjestö oikeaan arviossaan, että jo puolen miljoonan euron hinnalla Intian valtamereen olisi saatu uhkasta varoittavat havaintopoijut, mutta että satsaukseen ei ollut löytynyt rahoitusta. Joka tapauksessa esimerkki on kuvaava mittasuhteiltaan: ennaltaehkäisevät toimet ovat aina monin verroin halvempia kuin onnettomuuksien jälkihoito. Siksi on taloudellista hulluutta esimerkiksi USA:lta, ettei se ole jo rientämässä ilmastotalkoisiin vaan varjelee kilpailukykyään riskeeraten koko planeetan.
Valtiojohtomme vuodenvaihteen reaktiokankeutta seuraillessa olen myötähäpeän lisäksi tuntenut myös myötätuntoa. Onnettomuus sattui pahimpaan mahdolliseen aikaan. Kaikki tulivat yllätetyiksi kesken loman. Jopa oman puolueeni lehti, joka johtavana oppositiojulkaisuna olisi kernaasti moittinut huonoja valmiuksia, joutui tyytymään siihen, että vuodenvaihteen lehti oli painettu ennakkoon – eikä sanaakaan tsunamista.
Eikä ole myöskään helppo puhua tilanteessa, jossa kouriintuntuvasti tajuaa sanojen riittämättömyyden. Monen kokemus on, että kaikki tunteita ilmaisevat sanat on oikeastaan käytetty ja kulutettu jossakin muualla, ne horjuvat ja luisuvat alta, juuri kun niitä tarvitsisi.
Jokaisella on kuitenkin mahdollisuus olla lähimmäinen, vaikka sanoittakin. Suomessa on nyt poikkeuksellisen paljon ihmisiä, jotka on äkisti tempaistu surun mustaan maisemaan ja maastoon. He tarvitsevat paitsi konkreettista tukea, myös aikaa ja tilaa surulle. Me muut näemme siitä vain osia, joku toinen on sen sisällä eikä poiskaan pääse. Se on matka ja reitti, joka on pakko kulkea läpi, halusi tai ei.
Täällä kuoleman varjon laaksossa se on rakkauden toinen puoli ja hinta. Elämä voi haavoittaa meitä juuri niin paljon kuin rakastamme, juuri niistä kohdin, joissa sydämemme on. Siksihän Francis Bacon sanoi viisaasti: "Ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja". Mutta oikeasti, eihän se koske vain lapsia, niin on jokaisen rakastavan laita.
Eija-Riitta Korhola
ekorhola@europarl.eu.int
Hämeen Sanomat, 09.01.2005