Viime päivät ovat kuluneet komissaariehdokkaiden kuulemisissa. Tilanne on enemmän tai vähemmän muodollinen, sillä voisin huoletta lyödä parhaimmat korkokenkäni vetoa siitä, että parlamentti äänestää komission hyväksymisen puolesta. Mutta nyt onkin kyse muusta. Nyt punnitaan poliittinen painoarvo ja karisma. Nämä päivät ratkaisevat, kuka komissaari on se, josta puhutaan ja joka arvovallallaan kiipeää röykkiön päällimmäiseksi. Painoarvo syntyy paitsi salkun painosta myös komissaarin verbaalisista kyvyistä ja osaamisesta.
Olli Rehn sai ristiriitaista palautetta. Me suomalaiset katsoimme hänen onnistuneen hyvin mutta monet muut pitivät Rehnin maanantaista esiintymistä varautuneena, tylsänä ja värittömänä. Virheisiin ei sorruttu mutta häneltä puuttui visio, voihkivat sihteeristön jäsenet ulkoasianvaliokunnassa. Ei Olli Rehn tosiaan mikään liehuva liekinheitin ole. Mutta nuo miestädit eivät selvästikään osaa lukea tavallisen suomalaismiehen kehon kieltä. Olihan se visio siellä sisällä, siistissä järjestyksessä, hyvin laskostettuna.
Tänään kuuntelin Romano Prodin ja Günther Verheugenin Turkki-lausuntoja. En toista kantojani, ne näkyvät tiedotteissa. Mutta helppoa ei Verheugenilla ollut. Hän pyöri epämukavasti paikoillaan, kun porukka salissa ulvoi miehen ihmisoikeuskommenttia: Turkki ei enää kuulu niihin maihin, joista voitaisiin sanoa ettei ihmisoikeuksia niissä kunnioiteta. Olisin kernaasti suonut lausunnon olevan hieman Ankarampi.
Siitä puheen ollen: toimittaja Laura Pekonen kirjoitti päivän Hesarissa aivan erinomaisen näkökulman Turkista. Hänkin näkyy käyneen maassa.
