Paavo Lipponen moitti tv 1:n puheenjohtajatentin lopuksi suvaitsemattomuuttani kannattaessani kristillisen perinnön mainitsemista EU:n perustuslain esipuheessa. Ja vielä filosofi, murahteli puhemies.
On pakko tarkentaa. Yleinen väärinkäsitys on, että Euroopan kansanpuolueenkin kannattama maininta olisi uskonnollisessa käytössä. Kyse ei ole uskontunnustuksesta vaan kulttuurihistoriallisen faktan toteamisesta. Tarkoitus ei ole rajata ketään eikä mitään ulos.
Juutalais-kristillisen perinnön mainitsemiselle humanismin ja Antiikin perinnön rinnalla on perusteita, etenkin jos se auttaa ylläpitämään tärkeitä arvoja jatkossakin. Heikompiosaisen puolustamista ei voi perustella aristotelisesti, pelkin rationaalisin argumentein siihen tarvitaan arvoja. Nykyisin tuntemamme humanismikin on paljolti velassa taustalla vaikuttaneelle yksilön arvoa korostaneelle kristilliselle ihmiskuvalle.
Oman identiteetin juurien tunteminen antaa hyvän lähtökohdan aitoon suvaitsevaisuuteen ja toisten kunnioittamiseen. Perintö tunnistamalla päästään parhaaseen kulttuuriseen dialogiin, ei siitä vaikenemalla. Kuulun jäsenenä europarlamentin Kristinusko ja Islam työryhmään, ja olen huomannut, ettei maininnan vastustaminen nouse islamin suunnalta vaan omaehtoisesta itsesensuurista.
Samanlaisesta ajattelusta nousee se ylireagointi, jonka vuoksi luovutaan omasta arvokkaasta perinteestä suvivirsineen ja jouluevankeliumeineen, jotta toisin uskovia ei loukattaisi. Olisi syytä muistaa Kekkosen vanha viisaus: arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.
***
Olin vaalisunnuntaina kirkossa. Paikallaan istuessa monta viikkoa kestäneen vaalikiertueen väsymys alkoi painaa silmiä väkisin kiinni, ja papin ääni vaihtui huomaamatta uneen. Mutta koskaan en ole käynyt siellä turhaan. Aina tapahtuu jotakin.
Nyt kosketti virsi, joka puhui vallasta. Se pääsi rauhassa valtaamaan ajatuksia, sillä enää en aikonut kampanjoida, en hetkeäkään. Postiluukut ja laatikot saivat nyt jäädä rauhaan, jaettu mitä jaettu. Kolikot lyöty, murrekortit esitelty ja puheet pidetty. Tuloksena kipeitä lihaksia, arkoja selkiä ja kaikkensa antaneen olo. Gallupit eivät lupailleet hyvää, mutta en aikonut ajatella niitäkään.
Kotona sohvalla uupuneena maatessa tajusin yhtäkkiä, mitä vaalipäivänä on tehtävä, jos haluaa pelastaa sielunsa.
On luovuttava vallasta.
Jos sen saa takaisin, se on uudelleen lahja ja tehtävä, johon ihmiselle annetaan varustus. Ja se on suuri kunnia tietenkin. Mutta mieletön se, joka vaalipäivänä luulee jotakin omistavansa. Tai kuvittelee, että maailma on hänelle velkaa.
Minulla oli arvokasta työkokemusta ja suuria saavutuksia menneellä kaudella, mutta tajusin, ettei se tee minusta itseoikeutettua jatkajaa – ei henkisestikään. Koska lopulta sekin on lahjaa, jos on saanut jotakin aikaan.
Oli suuri vapaus tajuta tämä. Kevyt olo jatkaa, hävisi tai voitti. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään.
Nykypäivä, 18.06.2004