Istun lentokoneessa matkalla Strasbourgista Suomeen. Viiden vuoden urakka tehty, viimeiset äänestykset äänestetty. Kuinkakohan monta lentoa, en uskalla veikata. Strasbourgin käynti oli kuudeskymmenes, sen tekee kaksitoista käyntiä viidessä vuodessa. Kertaakaan en ollut poissa.
Täysistunnossa oli tänään pakahduttava tunnelma: haikeutta, halailua, sortuvia ääniä ja muutama kyynelkin. Puhemies Pat Cox piti jäähyväispuheen; hän ei aio enää asettua ehdolle vaaleissa. Moni meppi tiesi istuvansa viimeistä kertaa, ja aika moni pelkäsi istuvansa. Saksalaiset, ranskalaiset ja britit kuuluvat niihin, joiden piina on pääpiirteissään ohi: lista on tehty jo aikaa sitten, ja nyt jännitys kalvaa vain niitä, jotka ovat listan rajasijoilla.
Suomalaiset kuuluvat jännittäjiin. En tiedä, voiko kukaan nykymepeistä olla aivan varma valinnastaan. No, ehkä Virrankoski voi luottaa, että 300 000 tuhatta euroa takaa tarvittavat 30 000 ääntä (siitä tulisi kallis hinta äänelle) , ja ehkä Pohjamo on riittävän turvaisassa pohjoispohjalaisessa kepulaissaarekkeessa ilman pahaa kilpailijaa.
Itse havaitsin viime viikolla, että olen nykymeppien ahkeruustilaston kakkossijalla. Ja kun Seppänen on sijalla yksi, on selvää että aikaansaamisissa päihitän hänet ison ryhmäni vuoksi. Se antaa loistavan lähtökohdan kampanjoida, sillä ainakin viime vaaleissa äänestäjät palkitsivat ahkerat työmyyrät. Mutta varmaa mikään ei tietenkään ole. Huomasin kuitenkin olevani tänään valtavan onnellinen, sillä en voi jossitella. Paremmin en olisi osannut hommiani hoitaa, ihan kaikkeni tein. Puolueen vaihtoakaan en voi katua, sillä kaikkeni yritin siinäkin asiassa. Ratkaisu on korkeammassa kädessä, ja koko elämäni olen rakastanut sitä kättä.
Enkä aio lakata rakastamasta nytkään. Maailmankuva testataan silloin, kun ollaan vaiheessa, jossa elämänsuunnitelma on aika auki. Mutta paljon pahemmissakin paikoissa olen ollut.
Yhden kipeän mutta vapauttavan havainnon olen tehnyt itsestäni viime aikoina. En ole oikein tahtonut hyväksyä sitä, että jotkut ovat viime syksystä lähtien, ehkä aiemminkin, tuominneet motiivini likaisiksi ja itsekkäiksi. Asia liittyy tietenkin puolueen vaihtoon. Nyt tajuan, että energiaani on kulunut turhaan siihen, että olen syytöksistä haavoitettuna pyrkinyt puolustamaan itseäni. Ei kannattaisi. Ihminen muuttuu silloin negatiiviseksi ja defensiiviseksi, ja oman maineen kiillottaminen on kaiken kaikkiaan toivotonta puuhaa. Nyt on nöyrryttävä siihen, että joidenkin silmissä olen aina likainen, tai aikani ainakin. On pakko riittää että itse tiedän, ja että tärkeimmät läheiset tietävät. Kuten espanjalaiset sanovat, öljy ja totuus nousee pintaan, ja senkin pitäisi riittää.
Kun tajusin tämän, olin niin onnellinen ja vapaa, että itkin.
Aina juostessa muistan Hotakaisen mainion aforismin hiestä. Juoksemalla saatu hiki on ruumiin lahja sielulle. Ja mitähän kyyneleet ovat? Sielun lahja ruumiille? Siltä tuntui: olin terveempi koko ihminen, kevyt ja armahdettu.
