(Ote kirjasta Olkapäämepin kantapääkausi)
Elän ilmastomuutostutkijan kanssa. Häntä kuunnellessani tuntuu ilmeiseltä, että poliitikot elävät toisessa maailmassa. Sana ilmastomuutos ei tarkoita heille samaa asiaa. Poliitikon, jopa vihreän poliitikon, kasvihuoneilmiö on ollut huomattavasti mitättömämpi juttu kuin tutkijan. Ehkä vasta nyt kesän 2002 Keski-Euroopan ja Kiinan tulvien jälkeen on konkretisoitumassa, mitä ilmaston lämpeneminen tarkoittaa.
Pohjoiset ja vuoristoalueet ovat suurimmassa vaarassa, ja siellä ilmenee jo nyt vakavia ympäristövaikutuksia. Jäätiköt sulavat, Jäämeren jääpeite ohenee ja kutistuu. Ikirouta sulaa Alaskassa ja Keski-Siperiassa nopeasti. Vuoristojäätiköt perääntyvät jopa kymmeniä metrejä vuodessa Andeilla tai Kilimanjarolla. Koko Kilimanjaron kuvankaunis lakijäätikkö sulaakin nykymenolla seuraavan 15 vuoden kuluessa. Jos sen tahtoo nähdä, täytyy pitää kiirettä (mutta mielellään ei lentokoneella).
Ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen on kylmä tosiasia. Luonnon mekanismit ovat kyenneet selittämään ilmastonmuutokset 1930-luvulle asti, mutta sen jälkeisiä ilmastonmuutoksia pystyvät selittämään vain auringon säteilymuutoksen ja kasvihuonekaasujen yhteisvaikutukset.
Yksi lämpenemisen uhkakuvista liittyy Golf-virtaan. Ei ole varmaa, että se toteutuu, mutta valtamerten virtausten muuttumisesta on kymmenien tuhansien vuosien ilmastohistoriassa useita esimerkkejä. Muutos voi tapahtua nopeasti, muutamissa vuosikymmenissä. Jos Golfvirta heikkenee makean veden lisääntyessä Jäämerellä, Luoteis-Eurooppa tulee äkillisesti sietämättömän kylmäksi ja nykyinen elämisen muoto Suomessa tulisi kyseenalaiseksi. Ehkei se vielä mitään, mutta myös aito shamppanja loppuisi maailmasta. Jospa tämä uhkaava visio herättäisi päättäjät?
Huhtikuussa 2002 olin kutsunut joukon Suomen johtavia ympäristötutkijoita Brysseliin tutustumaan EU:n lainsäädäntötyöhön. Halusin vahvistaa yhteistyötä, sillä ympäristömeppi tarvitsee yhteydenpitoa alan asiantuntijoihin. Maailma ei ole sen muotoinen, että akateeminen tieto pullahtaisi poliitikolle esiin itsestään. Jotakin täytyy siis hakemalla hakea.
Yrityksiltä ja kansalaisjärjestöiltä tulee sitäkin enemmän. Ja hyvä että tulee, sillä arvostan lobbausta. Meidän on syytäkin kuulla teollisuutta, jos laadimme sille raja-arvoja ja kiellämme sen käyttämiä materiaaleja. Kansalaisjärjestöt puolestaan tekevät tärkeää työtään korostaessaan riskejä kuluttajan kannalta, varoittaessaan vaarallisista aineista ja kertoessaan niiden haittavaikutuksista. Ne ovat asettuneet suojelemaan tavallisen kuluttajan etua ja tekevät sen tehokkaasti.
Molemmat näkökulmat ovat tärkeitä, mutta niissä on omat rajoituksensa. Teollisuudella on taipumus varmistaa yrityksen yrityksen voitto lyhyellä aikavälillä, ja tämä saattaa aiheuttaa haluttomuutta satsata uuteen, ennemmin tai myöhemmin välttämättömään tuotekehittelyyn. Kansalaisjärjestöillä taas on kiusaus yksinkertaistaa, mustavalkoistaa asioita, vaikka todellisuus on monimutkainen, ja yhden ongelman ratkaisu yhtäällä saattaa pullauttaa uuden ongelman toisaalla. Kun poistetaan lyijy bensiinistä, saadaan tilalle joukko hiilivetyjä, joista ei kunnolla edes tiedetä mitä ne vaikuttavat. Tai kun autonosat on painostettu kierrätyskelpoisiksi, auton paino nousee ja polttoaineen kulutus kasvaa. On kuitenkin helppo käsittää, ettei sellainen ympäristöjärjestö menesty, jonka täytyy sanoa: me kyllä yritämme korjata tilannetta tässä kohdin mutta sen seurauksena on muutama ongelma tuossa kohdin.
Nämä kaksi tahoa tulevat joka tapauksessa poliitikolle tutuksi, sillä molempien edut ovat jotenkin pelissä. Mutta muualla on koko joukko tutkijoita, joiden työstä poliitikkojen pitäisi tietää paljon enemmän. Näillä vain ei ole välitöntä tarvetta tulla kertomaan tutkimuksistaan. Vaikka yhteiskunta tukee akateemista tutkimusta, koska se tarvitsee sitä kipeästi, valitettavasti juuri tämä tieto jää lainsäätäjiltä usein pimentoon.
Poliitikkojen hitaan ympäristöoppimisen syy liittyy myös politiikan olemukseen ja sen yhteiskuntatieteelliseen traditioon. Ihmiskunnan rakastetuimpia ajatuksia on idea kultaisesta keskitiestä, totuudesta, joka kerta toisensa jälkeen löytyy kahden ääripään väliltä. Mikä onkaan miellyttävämpää kuin löytää kaksi äärimmäisyysajattelijaa ja asettua itse keskelle, välittävälle kannalle. Myös politiikka on syntynyt välineeksi kompromissien ja kultaisten keskiteiden hakemiseen. Demokratia suorastaan juhlii sitä, eikä turhaan, sillä ihmisten kesken kompromissi on hyvä tapa löytää sopu.
Täysin eri asia on, mitä tekemistä puolivälin viehtymyksellämme on todellisuuden itsensä kanssa. Mikään ei takaa, että se suostuisi vääntäytymään toivomaamme keskikohtaan. Ja etenkään Luonto ei automaattisesti ota ja asetu kohtuupaikalle käsitystemme puoliväliin. Vaikka teemme sillä politiikkaa, se ei ihmisten lailla ole väsytettävissä kunnon sopimusosapuoleksi. Se vain on. Poliitikkojen on siis pysyvästi sopeuduttava siihen, että neuvottelupöydässä istuu vastedes aina Luonto, ja yhä useammalla pallilla. Edes postmodernilla asenteella tätä kovaa tosiasiaa ei voi välttää.
Keväällä 2002 hämmästytin joitakin piirejä osallistumalla keskusteluun viidennestä ydinvoimareaktorista. Miksi poltella siltoja suuntaan tai toiseen, kun ei ole pakko? Moni kansanedustaja olisi tuolloin mielellään vaihtanut osia euroedustajien kanssa, meidänhän kantaamme ei kysytty, eikä äänestää tarvinnut.
Ainoa syy oli se, että minulla oli mielipide. Ei varsinaisesti ydinvoiman puolesta, mutta erityisesti kasvihuonekaasuja vastaan. Mielipide kasvoi sitä mukaa, kun kuuntelin vihreiden puolustuspuheita maakaasusta. Lopulta korkki poksahti päässäni ja sieltä se syntyi, ydinvoimakanta. Ilman yhdenkään lobbarin kätilöintiä.
Keskustelua seuratessa nautin suuresti siitä, ettei ollut pakko päätyä mihinkään, mitään paineita ei niskassani höyrynnyt. Vaikutti siltä, että molemmilla rintamilla niitä oli. Ehkäpä juuri siksi jotkut edustajat käyttivät itselleen vieraita argumentteja, juuri heidän suustaan lausuttuina kohtuullisen epäuskottavia. Vai olisiko pitänyt tosissaan huolestua, kun Irina Krohn varoitti maamme kilpailukyvyn heikkenemisestä? Eikä Martti Tiurikaan ollut kaikkein uskottavin ympäristöuskoontullut.
Vihreille ydinvoimakanta on identiteettiä vahvistava peruspilari. Asetelmaa voidaan verrata niihin perusdogmeihin, joissa kristillinen kirkko on niin sanotussa tunnustuksen tilassa, status confessiones. Nämä perusasiat, kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi, tekevät kirkosta kirkon. Jos se niistä luopuu, se lakkaa olemasta kirkko. Ydinvoima on vihreille status confessiones luultavasti enemmän kuin mikään muu yksittäinen seikka. Jos siitä luovutaan, lakataan olemasta.
Tilanne on vaikea, sillä ympäristöpolitiikassa olisi välttämätöntä kyetä nimeämään suurin kulloinenkin paha. Tällä hetkellä se on epäilemättä ilmaston lämpeneminen. Jos sen kiihtymistä voidaan hillitä pienemmän pahan avulla, kaatuuko se siihen, että tämä pienempi paha oli ennen oikea Iso paha? Juuri vihreiden ydinvoimakantaa Terho Pursiainen nimitti keinojen fundamentalismiksi, kun hän perusteli eroaan liikkeestä.
Toukokuussa kiinnitin huomiota Helsingin Sanomissa julkaistuun mielipiteeseen, jossa eräs ympäristöaktivisti toi esiin ydinvoiman kielteisiä vaikutuksia alkuperäiskansoille ja katsoi, ettei tuotantomuotoa voida pitää eettisenä. Ihmettelin, miksi hän oli hiljaa maakaasusta, vaikka tiesin saman miehen arvostelleen ankarasti myös sen tuotantoa, samoista syistä. Kun nyt eduskunta pantiin päättämään lähinnä kahden skenaarion, ydinvoima- ja maakaasumallin välillä, heräsi väistämättä ihmetys, oliko maakaasun haitoista vaikeneminen strateginen valinta? Se oli niin silmiinpistävää, että mieleeni tuli Aldous Huxleyn lausahdus vaikenemisesta tehokkaimpana propaganda-aseena. Totuus on suurta, mutta vielä suurempaa on käytännön kannalta vaieta totuudesta. Kirjoitin samaan lehteen artikkelin maakaasun tuotantoon liittyvistä ympäristöongelmista yhdessä mieheni kanssa, joka toimii globaalimuutoksen professorina Helsingin yliopiston ekologian laitoksella.
Vihreät olivat ilmaisseet selkeän tukensa maakaasumallille. Ihmettelimme, miten ilmaston lämpenemisen ollessa maapallon suurin uhka voidaan ajatella strategiaa, joka perustuu fossiilisten polttoaineiden käytön lisämiseen. Jos tuo tuki olikin enemmän tai vähemmän näennäinen, katsoimme, että se olisi pitänyt tehdä päättäjille selväksi. Jos ympäristöväki vastusti molempia vaihtoehtoja, oli aiheellista kysyä, miksi vain toinen ammuttiin eettisin perustein alas.
Selitykseksi vastauksessaan kirjoittaja antoi sen, että maakaasu on ympäristöväelle siirtymävaiheen vaihtoehto matkalla kohti uusiutuvia. Ymmärrän logiikan, mutta sekään ei tunnu hyvältä strategialta juuri nyt. Metaanivuotoja aiheuttava maakaasun tuotanto ei voi olla mikään ratkaisu edes ylimenokauden ajaksi. Tärkeintä juuri olisi saada kasvihuonekaasujen määrä ilmakehässä painettua nopeasti alas. Toisekseen maakaasu on yhdistelmävoimaa, joten se kilpailee käytännössä puuhakkeen kanssa.
Ilmastomuutoksen valossa on päivänselvää, etteivät kasvihuonekaasut saa nyt lisääntyä. Ei hyvistä syistä eikä huonoista syistä. Ilmakehä ei tiedä, ovatko ne kilttejä kaasuja, jotka on päästetty ilmaan korvaamaan alasajettua ydinvoimaa, vai tuhmia, jotka tulevat alunalkaenkin lyhytnäköisten energiaratkaisujen vuoksi. Motiiveista riippumatta ne tuottavat vahinkoa. Kyseessä ei ole edes ydinvoimalaonnettomuuden kaltainen hypoteettinen riski vaan väistämätön globaali katastrofi. Omalla kohdallani tässä oli syy siihen, miksi ydinvoimakriittinen ihminen voi tietyissä olosuhteissa hyväksyä ajallisesti rajatun ydinvoiman käytön. Siirtymävaiheen vaihtoehto sekin. Ennen kuin ydinvoima ajetaan alas, on varmistettava, ettei se voi merkitä fossiilisten nousua.
Ruotsi oli tehnyt poliittisen päätöksen ajaa ydinvoima alas vuoteen 2010 mennessä. Näin ei kuitenkaan ole tapahtumassa; päätöksen jälkeen ydinvoiman kokonaiskapasiteetti on vain kasvanut. Ruotsin elinkeinoministeri Björn Rosengren arvioi vastikään, että ydinvoimasta voidaan luopua kokonaan vasta 30 40 vuoden päästä. Ruotsissa pelätään jo osittaisenkin luopumisen aiheuttavan hiilidioksidipäästöjen räjähtämisen, vaikka heillä on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän päästötöntä vesivoimaa, peräti puolet energiakoristaan.
Kevään keskustelujen kiihkeydestä sai välillä kuvan, että olisimme päättämässä ydinvoimasta ylipäätään, ei viidennestä reaktorista. Oikeastaan eduskunnan ei olisi lainkaan pitänyt päättää siitä. Älyllistä rehellisyyttä olisi ollut päättää suoraan, kuinka suuri osuus Suomen energiantuotannosta perustuu ydinvoimaan, mikä on sillä tuotetun sähkön määrä, ja kuinka pitkään ydinvoimaa käytetään. Silloin taloudellisuusnäkökohtiin perustuva laskelma siitä, kannattaako viidettä reaktoria rakentaa, jäisi luvan hakijalle eli teollisuudelle. Eduskunta olisi joutunut arvioimaan, miten tuotamme energian lisäämättä kasvihuonekaasupäästöjä. Siihen verrattuna puhe reaktoreiden lukumäärästä oli sivuraiteille nuljahtanutta symbolikieltä, joka herätti tunteita mutta ei vienyt vastuuseen. Asetelma mahdollisti tilanteen, jossa edustaja saattoi käytännössä yhtäaikaa vastustaa ydinvoimaa ja kannattaa sitä nykyisessä käytössä ja Venäjältä ostettuna. Mikä määrä turhia riitoja ihmisten välille, jotka lopulta olivat jokseenkin samaa mieltä!
En olisi kannattanut ydinvoimaa, jos olisimme tehneet valintaa tuotantomuodosta ylipäätään. Mutta nyt olimme tilanteessa, jossa jotkut ovat jo valinneet puolestamme ja meidän oli valittava tästä eteenpäin. Jäteongelma meillä jo on. Fuusioenergiaa voidaan odottaa EU:n komission mukaan aikaisintaan 25 vuoden päästä, eikä uusiutuvienkaan kanssa ole odotettavissa nopeita harppauksia. Mitä siis sillä välin?
Ydinvoiman merkeissä ihmiskunta lähti aikoinaan väärälle tielle, koska se jäteongelmaa ratkaisematta pääsi helposti elämään näin yli varojensa ja sai energiamielessä väärät arvot. Tältä tieltä on palattava pois. Mutta miten? Ei ratkaisu voi olla ainakaan se, että ydinvoimaa alasajettaessa ehdimme tuhota lisääntyneillä CO2-päästöillä maailman. Silloin maksamme oikeaoppisuudesta järkyttävän hinnan.
Päivänselvää on, että tutkimustiedot ilmastonmuutoksesta pitää ottaa vakavasti myös ydinvoimaleirissä. Ratkaisu rakentaa lisäydinvoimaa ei saa merkitä tuudittautumista siihen, että nykymeno voisi jatkua. Päätöksen täytyy merkitä hiilivoimaloiden määrätietoista alasajoa. Uusiutuvien käyttöön on panostettava henkemme kaupalla, ja energiansäästöstä on tultava osa yhteistä arkeamme.
Kevään keskustelu aiheutti huhumyllyn kristillisdemokraattien hallituskaupoista, kymmenestä kansanedustajastammehan neljä päätyi puoltamaan viidennen reaktorin rakentamista. Vihjailtiin, että heltyvä kantamme liittyisi neuvotteluihin hallitukseen pääsystä. Jos tuo olisi totta, minä ehdottomasti tietäisin siitä jotakin. Olin se henkilö, joka nosti puolueessamme keskustelun ydinvoimakannan tarkistamisesta ja varmasti myös vaikutin edustajiemme pohdintaan. Motiivini liittyivät kokonaan ja vain ilmastomuutokseen.
Vaikeata tietenkin on, etten voi tietää olinko oikeassa. Sekaannuin isoon päätökseen, tein parhaani, tähän päädyin, vaan teinkö oikein? Mutta eivätpä muutkaan tiedä. Ei riitä, että poliitikko on vain teoriassa oikeassa, pitäisi olla käytännössäkin. Tuomarina tulevat polvet.
Ilmasto käännättää takin
En ole koskaan pitänyt ydinvoimasta. Ehkä se on puhdasta, mutta ärsyttävän keskeneräinen keksintö se on. Tuotekehittely jäteongelman ratkaisemiseksi olisi pitänyt viedä loppuun ennen kuin maailmaan saatettiin ainuttakaan ydinvoimalaa. Mutta näin vain on. Tekniikan historia on täynnä esimerkkejä vempaimista ja systeemeistä, jotka ovat ratkaisseet yhden pulman mutta synnyttäneet tukun lisää. Syy löytyy ihmisluonnosta: Homo Sapiens on myös Homo Trepidans, hätähousu.
Ydinvoiman eettisempänä vaihtoehtona tarjotaan maakaasua, mitä suuresti ihmettelen. Sen viattomuus ja puhtaus on valitettavasti poliitikkojen korvien välissä, ja maailmankatsomuksellista luonteeltaan. Teoriassa se voi kyllä pelastaa yhden poliittisen liikkeen vakavalta identiteettikriisiltä, tai lykätä sellaista, mutta käytännössä maakaasusta ei ole energiaratkaisuksi sille, joka haaveilee kestävästä kehityksestä ja paremman maailman jättämisestä lapsillemme.
Maakaasu on fossiilinen, uusiutumaton polttoaine. Poltettaessa siitä vapautuu noin puolet vähemmän kasvihuonekaasuja kuin kivihiilestä tai öljystä, mutta tämä luku koskee vain Suomen päässä tapahtuvaa polttoa. Jos tuotannon alkupuolen metaanipäästöt ja putkivuodot lasketaan mukaan ja miksi muuten ei laskettaisi ollaan samalla viivalla muiden fossiilisten polttoaineiden kanssa. Kun ydinvoiman kohdalla vaaditaan tarkasteltavaksi koko prosessia uraanin louhinnasta lähtien, on kohtuullista vaatia samaa arviointia maakaasulle. Näin tarkasteltuna maakaasu on pahempi ympäristön tuhoaja.
Ongelmat liittyvät poraukseen ja kuljetukseen. Ikiroudan alueella ne aiheuttavat ekokatastrofeja. Kaasun lämmöstä sulanut maa vajoaa jopa kymmeniä metrejä ja saattaa huuhtoutua tulvien mukana pois kokonaan. Ilmaston lämpeneminen, jota sen tuotanto aiheuttaa, vain pahentaa tilannetta. Länsi-Siperiassa on alueita, jotka uhkaavat muuttua hyllyväksi saaristoksi: paimentolaisten elinmahdollisuudet on kokonaan tuhottu. Mutta missä viipyvät nenetsien oikeuksia puolustavat aktivistit? Missä Bellona?
Maakaasuskenaarioon liittyy poliittisiakin ongelmia. EU:ssa ollaan huolissaan suuresta riippuvaisuudesta ulkomaisesta energiatuonnista ja erityisesti Venäjältä. Suomen kohdalla maakaasumallissa riippuvuutemme Venäjästä olisi huikeat 40 %. Kriisivarmuutta ajatellen luku on mieletön.
Ilmaston lämpeneminen on pelottavin skenaariomme. Maakaasumallin ajajat eivät ole tajunneet tilanteen vakavuutta. Tai sitten he eivät oikeasti edes aja sitä.
Kahden vaihtoehdon malli on kaventanut keskustelua ja luonut vaikutelman, että muita ei olisi. Mutta lämpenemisen pysäyttämiseen tarvitaan kaikkea: voimakasta säästöherätystä, liikenteen päästöjen vähentämistä, biomassaa maksimimääräänsä, vesivoimaa, tuulivoimaa, ydinvoimaakin. Viimemainittu on paha, mutta pienempi paha kuin se mitä on tulossa, ellei toimita nopeasti.
Kun eduskunta viime kerralla äänesti ydinvoiman kumoon, olin ihastuksissani. Vakaumukseni taustalla oli vähemmän tietoa mutta paljon luottamusta ydinvoiman vastustajien vilpittömiin motiiveihin. Tätä luottamusta viime aikojen keskustelu on horjuttanut. Faktojen hulluilla päivillä mikä vain näkyy kelpaavan argumentiksi vuosikymmeniä sitten päätettyä mielipidettä tukemaan.
Uutislehti 100, 14.2.2002
Olkapäämepin kantapääkausi, 28.04.2004
