Presidentin lounaalla

4.3.2004

Otsikkovalintani liittyy tytöttelyn pelkoon. Jos presidentti Martti Ahtisaari olisi aikoinaan kutsunut mepit lounaalle keskustelemaan parlamentin kuulumisista, olisin kaiketi otsikoinut jutun ”Maran lounaalla”. Jokin (sukupuolisidonnainen?) häveliäisyys estää kuitenkin minua tekemästä näin Tarja Halosen kohdalla. Kukahan tekisi tästä tutkimuksen, kun on aivan selvää, ettei ainakaan naistutkimusta myönteinen syrjintä kiinnosta.

Mutta lounaaseen. Läsnä olivat useimmat mepit; Pesälä, Thors, Vatanen ja Wuori puuttuivat. Wuoren poissaolon syy oli ilmeinen, asianajotehtävät Mannisen palveluksessa. Eteisaulassa odotellessamme pohdimme politiikan epäoikeudenmukaisuutta – minä marisin ja muut säestivät. Kun vuosi sitten olin KD:n väliaikainen ja osa-aikainen puoluesihteeri (en siis haukannut tehtäväkakusta kuin osan) neljä kuukautta, Keskustassa oltiin vaatimassa Korholan eroa europarlamentista koska ”tämä ei voi hoitaa tehtäviään kunnolla”. Silloin jäi mainitsematta, että Wuori on toiminut koko ajan asianajajana ja Väyrynen hoitanut Pohjantähtiopistoaan ja kasvattanut herukoitaan. Minun lisäkseni oikeastaan vain Vatasen rallista on räksytetty, kun taas Wuori on saanut mutinoitta hoitaa kahdeksan kuukautta Mannisen asiaa.

Halonen oli hyväntuulinen ja miellyttävä, aito ja hyvä suustaan. Hänestä on vaikea olla pitämättä, eikä minulla ole mitään syytäkään kyräilyyn. Politiikassahan hän on tavallaan aina saanut nauttia maailmanparantajan mandaatista; ulkoministerin ei tarvitse liata käsiään talousasioiden raadollisessa realismissa. Mutta sallittakoon presidentille tuokin luksus, jos hän tekee oman osuutensa tyylillä. Ja Halonen tekee.

Olin siis viisaasti vaiti miina-asiasta. Mieleni tekisi aina ja kaikkialla haastaa Ottawan sopimuksen puolestapuhujat sirotemiinakysymyksellä. Ne vasta siviilejä tappavatkin. Kehitysmaissa on nähty sekin paholaismainen teko, että niitä sirotellaan helikopterilla karkkipaperin näköiseksi naamioituina – – voi vain arvata kuinka moni lapsi on napannut tappavan tai vammauttavan namin. Eli: kannatan heti suomalaisista kontrolloiduista jalkaväkimiinoista luopumista, jos Britannia tekee saman sitoumuksen holtittomien sirotemiinojen kanssa. Tai sitten meidän on ratkaistava asia semanttisesti: kutsuttava panssarimiinojamme suojaavia jalkaväkimiinoja jollakin muulla nimellä. Anne Moilanen ihmetteli vastikään Ylioppilaslehdessä, mihin niitä edes tarvitaan: kuvitteleeko todella joku, että nykyaikana tänne tullaan kävellen. Anne, ei kuvittele. Kyseisiä miinoja tarvitaan siksi, että panssarimiinat on suhteellisen helppo havaita ja tehdä vaarattomiksi. Mutta jos tiedetään, että niiden ympärillä on herkempiä jalkaväkimiinoja, vihollinen joutuu miettimään tovin.

Tiedoksi niille, joilla on juuri alkamassa keittää: Olen pääpiirteissäni pasifisti, joskin tunnustan ns. oikeutetun sodan teorian, johtaen sen samalla kyynisyydellä kuin Albert Camus (Putoaminen).

Ai niin, tärkein oli unohtua: presidentti toivotti meille tsemppiä vaaleihin ja toivoi näkevänsä mahdollisimman monta jatkossakin tehtävissään. Seppänen varmisti, että saamme julkistaa tämän vahvasti sponsoroivan lausunnon. Aivan varmasti jokainen tekee sen tavallaan. Tämä oli minun tapani.

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *