Havahduin poliitikon ehkä noloimpaan asiaan. Minusta on tulossa lehtijuttu, jota en ole saanut tarkistaa. Oma moka. Normaalisti tarkistan jutut suorastaan hysteerisyyteen saakka, kokemuksen opettamana.
Nykyposti on soittanut minulle kerran kuussa viime elokuusta lähtien ja pyytänyt saada tutustua maineikkaaseen oksennuspussikokoelmaani. Olen karttanut tuollaisia lehtiä johdonmukaisesti ja siksi kieltäytynyt, mutta toimittaja ei antanut periksi: harmiton pikku juttu, mukava aihe ja ystävällinen näkökulma. Mitään ei tehtäisi tahtoani vastaan, saisin tarkistaa jutun. Lykkäsin asiaa silti eteenpäin kuukausi kuukaudelta, sillä aihe tuntui rasittavalta, sehän antaisi työstäni aivan väärän kuvan. Kokoelmanikin on ollut hajallaan neljässä paikassa: Suomessa, Strasbourgissa, Brysselin toimistossani ja Brysselin kodissani. Viimein suostuin puolen vuoden soittelun jälkeen.
Perjantaina toimittaja ja kuvaaja kävivät kodissani, ja nolosti myöhästyin tapaamisesta itse. Ehkä sen takia unohdin erikseen mainita itsestään selvän tarkistamisen, toimittajahan – tavattoman mukava mies muuten kuten kuvaajakin – oli sen ennakkoon luvannut.
Kun juttua ei kuulunut tarkistettavaksi, laitoin viestin, mihin e-mailiin se pitäisi lähettää. Vastaus tuli: myöhäistä, lehti on jo painossa. Soitin heti miehelle, joka sanoi että hän nimenomaan kiinnitti huomiota siihen, etten haastattelussa tarkastusta vaatinut. Minä taas pidin sitä itsestäänselvyytenä.
No, en onneksi ollut puhunut läpiä päähäni haastattelussa, sen voi läsnä ollut avustajani todistaa, mutta eihän siitä olekaan kyse. Jutun mahdollinen naiivius syntyy rakenteesta ja asioiden väärästä yhdistelystä. Nyt siis odotan vähän kauhunsekaisena, miten Nykyposti pitää sanansa harmittomasta pikku jutusta. Tarvitsenko kokoelmani pusseja alkuperäiseen tarkoitukseensa, jää nähtäväksi.
Jälkihuomio: Uskomatonta mutta jutussa ei ollut pienintäkään huomauttamista. Toimittaja oli oikeasti mukava mies.
