Perjantaina Kokoomus kokoontui puoluevaltuustossa puimaan puheenjohtajakysymystä. Tilaisuus oli suorastaan innostava, ja jos joku ekspertti olisi tullut mittaamaan karismaa, hän olisi todennut puolueen tilanteen varsin hyväksi: paikka paikoin sitä suorastaan tihkui. Ennakkosuosikkini kilvan tässä vaiheessa on Katainen, mutta paras pitää sydän ja silmät auki. Kanerva, se kokenut kettu, on yllättävän hyvä. Yllättävän hyvä, pakko sanoa. Ja minä, joka tiedän jotakin omakohtaisen kipeää mielikuvajulkisuudesta, soisin kyllä hänelle oikeuden tabula rasaan, puhtaaseen pöytään. Vilén oli lupaava hänkin. Vain Matikainen jäi ulkokohtaiseksi, mutta tilanne voi muuttua, etenkin sellaisella taistelutahdolla varustetulla ihmisellä.
Pidimme ydintiimin kanssa ensimmäisen varsinaisen vaalitilaisuuteni Suomen Ympäristökeskuksessa. Tilaisuuden ajoitus oli näppärä, sillä se osui päällekkäin samana päivänä tulevan Persona non Gratan kanssa: jos ohjelma olisi kauhea floppi, eipä ainakaan tukiryhmä olisi sitä tuijottamassa. Kilpailin siis itseni kanssa, jolla ajatuksella lohduttauduin, kun tila ei tullut aivan täyteen.
Uskalsin katsoa haastattelun jäljestäpäin vasta kun puhelin alkoi rynkyttää kehuvia tekstiviestejä. Jostakin syystä en yleensä koskaan katso ohjelmia, joissa olen. Kokemus on jotenkin liian sietämätön, ja katsomatta jättämisellä pääsen kuvittelemaan, ettei kukaan muukaan ehkä nähnyt sitä.
Selvä laho kohta minussa.
