(Kokoomuksen seminaari eduskunnassa 20.3.2004:)
Kuulen usein kysyttävän, onko EU lopulta arvoyhteisö vai talousyhteisö. Silloin haluaisin sanoa, että kysymys on väärin asetettu: Robert Schuman teki aikoinaan tällaisen vastakkainasettelun tarpeettomaksi. Schumanin julistuksen, jolla luotiin Euroopan integraation alkusanat, nerokkuus oli siinä, että talous pantiin palvelemaan arvopäämääriä, rauhan asiaa. Ikivanhat viholliset, Saksa ja Ranska, sidottiin toisiinsa taloudellisin kytköksin, mikä teki sodan jatkamisen mielettömäksi. Sama haaste on Euroopalla ja maailmalla edelleen: poliitikkojen olisi löydettävä se viisaus, jossa talous pannaan toteuttamaan rauhan ja vakauden rakenteita.
Virallisten kannanottojen mukaan meitä ei uhkaa mikään. Tosiasia on taitaa kuitenkin olla, että aivan näin hyvin asiamme eivät vielä ole. Joidenkin oman maanosamme valtioiden heikkous sekä kansainvälinen rikollisuus ja terrorismi ovat tekijöitä, joilla on suuri vaikutus oman maamme ja koko maanosan turvallisuuteen.
Eurooppalainen toimintatapa Schumanin hengessä tarjoaa samanaikaisesti strategisen tavoitteen ja kannustimet sen saavuttamiseen (vrt. USA:n pakottava, invaasioon perustuva toimintatapa). Laajentuminen voi oikealla tavalla tiedostettuna prosessina olla merkittävä väline vakauden ja turvallisuuden lisäämisessä. Tästä kulmasta nähtynä nyt toteutuva historiallisen suuri laajentuminen (aiemmin vain 1-3 maata kerrallaan) voi hyvin olla perusteltu, vaikka itsekin olen kritisoinut tapaa ja vauhtia, jolla laajentuminen nyt toteutetaan.
Turvallisuutemme uhka on dynaaminen, siksi myös sen ehkäisyn on oltava. Toistaiseksi parhaiten dynaamisina ovat pysyneet markkinoiden toimintaan sidoksissa olevat rakenteet: laajentuminen on sitä mitä suurimmassa määrin.
VAKAUS
Eurooppa on järjestäytyneen rikollisuuden pääkohde. Huumeiden, ihmisten ja aseiden salakuljetus on merkittävä osa rikollisjärjestöjen toimintaa, ja se voi olla yhteydessä myös kansainväliseen terrorismiin. Joka tapauksessa järjestäytynyt rikollisuus heikentää oikeusvaltion toimintaa ja yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita.
90 prosenttia EU:n heroiinikaupasta on lähtöisin Afganistanin unikkopelloilta, ja on siellä yksityisarmeijoiden rahoituslähde. Suurin osa tästä heroiinista tulee EU:hun balkanilaisten rikollisorganisaatioiden kautta. Näiden samojen järjestöjen arvioidaan olevan vastuussa lähes kolmanneksesta koko maailman seksiteollisuuden naisuhreista.
Valtioiden heikkous johtaa kierteeseen, jossa voimankäyttö yksityistyy, ja valtavien taloudellisten etujen puolustaminen johtaa asekaupan kasvuun aina joukkotuhoaseiden kaupustelua myöten. Riski koko alueen ja maanosan vakaudelle on valtavan suuri. On siis toimittava ajoissa, jo kun ensimmäiset merkit ovat näkyvissä, ennen kuin kriisi ja humanitaarinen hätätila ovat käsillä.
Konfliktin esto ei voi alkaa liian aikaisin. Vaikka globalisoituneessa yhteiskunnassa kaukana oleva uhka voi olla yhtä suuri ongelma kuin lähellä oleva, on viisasta siivota palava materiaali nurkistamme heti kun se on mahdollista. Pitkäjänteistä työtä terrorismin ja rikollisuuden kasvualustan poistamiseksi on pidettävä yllä kehityksen ja oikeudenmukaisuuden keinoilla.
Yhtenä osoituksena schumanilaisten välineiden voimasta on havainto siitä, että fasistiset ja epädemokraattiset poliittiset liikkeet ovat liikkuneet laajentumisvalmistelujen myötä kauemmas itään: viimeisimpänä Romanian politiikasta on EU-jäsenyyden toivon myötä karsiutumassa pois ihmisarvosta ja oikeusvaltion periaatteista piittaamaton aines.
NAAPURUUS
Laajentuminen lisää turvallisuuttamme, mutta vie meidät myös läheisempään kosketukseen ongelma-alueiden kanssa. Schengenin sopimus (nyt 13 unionimaata, ei GB ja Irlanti) sallii vapaan liikkumisen jäsenvaltioiden rajojen yli. Uudet jäsenvaltiot ovat tietenkin pyrkimässä myös Schengen-alueeseen, mutta eivät ole valmiita vielä moneen vuoteen. Kuitenkin jo odotusaikakin kuten koko EU-jäsenyyden valmistelu merkitsee rajavalvonnan kehittämistä ja tehostamista, ja siten osaltaan patoaa rikollisuuden tulvaa itärajan yli.
Laajentuminen ei kuitenkaan saa johtaa poliittisten ja sosiaalisten jakolinjojen syntyyn sen enempää EU:n sisällä kuin sen laajemmassakaan Euroopassa. Naapuruus on siksi tärkeä elementti EU:n politiikassa, ja poikkeaa totaalisesti kahden muun suurvallan politiikasta; Venäjä haikailee turvallisuusvyöhykettä (ulkoministeri Igor Ivanov edellisen hallituksen viimeisinä kuukausina) sekä pyrkii hajottamaan EU:n sisäistä yhtenäisyyttä; ja USA tekee kahdenvälisiä sopimuksia predatorin vesi kielellä. Kansainvälisen oikeuden periaatteet, niiden ylläpito ja vahvistaminen, ovat oman kulttuurimme tietoista vaalimista. Multilateralismi on olennainen osa sitä kulttuuria.
Käytännössä laajentuneen EU:n politiikan tulee tarkoittaa, että samalla kun politiikassa osoitetaan ratkaisuja lähialueiden ongelmiin, annetaan taloudellisten hyötyjen kasvavista kotimarkkinoista valua myös rajojemme ulkopuolelle. Koherenssi ja kumppanuus ovat kehitysyhteistyön menestyksen avainsanoja, mutta sopivat hyvin myös naapuriemme yhteiskuntien lukkoihin. Ne ehkäisevät ratkaisevalla tavalla myös hallitsematonta ympäristö- ja muuta pakolaisuutta.
Olennaisen tärkeä vakauden elementti on kansalaisyhteiskunnan synty ja vahvistuminen niin uusissa jäsenmaissa kuin lähialueillakin. Tässä uudet jäsenmaat varmasti kykenevät välittäjäksi lähialueilla aivan toisin kuin vanhat.
VENÄJÄ NAAPURINA
Presidentti Putinin ilmeinen pyrkimys nostaa Venäjä alennustilasta on luonnollisesti oikeutettu ja EU:n tulisi sitä kaikin tavoin tukea. Ei kuitenkaan ole aivan varma, miten Putin tätä tavoitettaan aikoo ajaa ja millainen vaikutus sillä on Euroopan vakauteen.
Venäjä on selvästi tiukentanut ulkopolitiikkaansa ja etääntyy kansanvallasta. Niinkin hiljattain kuin viime vuonna kuultiin entisen suurlähettilään (Juri Derjabin) varoitus Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyydestä. Baltian maiden kanssa Venäjän rajasopimus hiertää edelleen. Venäjän ilmastopolitiikkaa arvostellut komissaari Wallström ei joulukuussa ollut tervetullut Venäjän kanssa samaan pöytään, vaan Italia joutui poikkeuksellisesti hoitamaan Kioto-neuvottelut ratifiointia harkitsevan Venäjän kanssa yksin. Tshetshenian kriisin suhteen EU näyttää olevan voimaton, sillä Venäjä ei tarvitse talousapua, joten sen jäädyttämisestäkään ei ole hyötyä; taas Venäjän tuonnin pysäyttäminen iskee suoraan omaan teollisuuteemme; ja vuoropuhelun lopettaminen vaikuttaisi kaikkein vaarallisimmalta toimelta.
Jo yksin taloudellisten intressien sovittaminen näyttää ongelmalliselta: EU:n ja Venäjän vuonna 1994 solmiman yhteistyösopimuksen soveltaminen uusiin jäsenmaihin ei ole Venäjän mielestä itsestään selvää, vaan se valittaa taloudellisia menetyksiä ja vaatii uutta sopimusta. Vastaavasti EU julkisti helmikuussa Venäjää koskevan voimakassanaisen lausuman.
Molemminpuolinen sidos kuitenkin on selvä: yli puolet Venäjän viennistä menee laajentuneeseen EU:hun, ja EU on kasvavasti riippuvainen Venäjän öljystä ja maakaasusta.
Venäjä on hanakasti haastamassa EU:n sisäiset asiat aina laajentumista myöten. Kaiken kukkuraksi EU:n suuret ovat halukkaita kansallisten etujensa turvaamiseksi sooloilemaan Moskovan suuntaan milloin tarve näyttää vaativan.
SOLIDAARISUUS
Integraation samalla kertaa syvin ongelma, mutta myös suurin mahdollisuus on yhteisen edun siirtäminen ahtaan kansallisen edun edelle sen näkeminen, ettei kansallista etua ole ilman yhteistä. Tässä valossa kahden suomalaisen pienpuolueen viimeviikkoinen EU-tavoitteiden asettelu tuntuu säälittävältä, ellei se sitten ole puhdasta populismia.
On illuusio kuvitella, että jäljelle jäisi jokin neutraali tila, jos EU:sta poistetaan ponnistelu solidaarisuuteen. Solidaarisuuden jälkeen on vain paljas ja nihkeä epäoikeudenmukaisuus. Painovoima toimii aina ilman eri päätöksiäkin.
Vappuna unioniin liittyy peräti kymmenen uutta jäsenmaata, yhteensä 75 miljoonaa ihmistä, joiden elintaso on pääsääntöisesti merkittävästi alempi kuin omamme. Näiden 75 miljoonan ihmisen unelmat eivät kuitenkaan taida suuresti poiketa omistamme.
TURVALLISUUSRAKENTEIDEN MUOKKAUS
Jotain muutakin yhteistä on helppo löytää: kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, uskoimme jäsenyyden vahvistavan turvallisuutta ainakin turvallisuuden laajassa merkityksessä, jos ei aivan sotilaallisessa. Tämä sama tavoite on tärkeä myös uusille jäsenmaille. Nato-jäsenyyden myötä ne pyrkivät varmistamaan myös sotilaallista turvallisuuttaan. Laajentumisten myötä EU:n 25 jäsenestä 19 kuuluu Natoon. Jäsenmaista osuus on 75 prosenttia, mutta EU:n väkiluvusta Nato-kansalaisten osuus on peräti 95 prosenttia. EU:n turvallisuuspoliittisissa päätöksissä tämä tulee heijastumaan väistämättä.
Suomen kannalta tilanne voi merkitä marginalisoitumista Naton ulkopuolisena EU-jäsenenä näyttäähän Naton rauhankumppanuuskin näivettyvän olemattomiin. Mutta tilanne voi tarjota myös mahdollisuuden.
Oman maamme tavoin entiset itäblokin maat eivät ole unohtaneet kokemaansa neuvostoaikaa. Siksi laajentuminen vahvistaa merkittävällä tavalla Unionissa sellaista turvallisuuspoliittista ajattelua, johon itse olemme taipuvaisia. Länsi-Eurooppa näkee Venäjän turvallisuuspoliittisena yhteistyökumppanina, kun toisenlaisesta historiasta tuleva on herkempi heikoille signaaleille, tai ainakin epäluuloisempi. Tässäkään Unionin jakautuminen kahtia ei voi olla Suomen tai muiden EU-maiden etujen mukaista. Siksi Suomen ainoaksi linjavalinnaksi voi jäädä pro-aktiivisen sovittelijan rooli EU:n turvallisuusajattelussa ja turvallisuusrakenteiden muokkauksessa. Asemamme toisaalta geopoliittisesti idässä, mutta kymmenvuotisen EU-jäsenyytemme myötä tukevasti lännessä, antaa siihen kyllä hyvät lähtökohdat.
Jos kykenemme tällaiseen toimintaan, palvelee se sekä unionia että välittömästi omaa turvallisuusetuamme. Siten laajentuminen tuo talouden ohessa myös turvallisuuteen sellaista uutta dynamiikkaa, jota Suomi voi omista lähtökohdistaan tinkimättä vilpittömästi hyödyntää. Samalla se avaa ikään kuin kolmannen tien valmiiksi katetun Nato-pöydän ja perinteisen yksin rakentamamme liittoutumattomuuden väliin.
EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on kiinnostava asia tällä hetkellä, ja EU:n laajeneminen on Naton laajenemista tärkeämpää. EU:hun verrattuna Nato on kuin Alko, yhden asian liike, joka tarjoaa sotilaallista turvallisuutta. EU tulevaisuudennäkymineen on kuin tavaratalo, jolla on laajempi ja mielenkiintoisempi tuotevalikoima. Nato-jäsenyyden ja liittoutumattomuuden punnitsemisesta tulee yhä enemmän sivuraidekeskustelua päähuomion suuntautuessa siihen, mitä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tapahtuu.
ENTÄ TÄSTÄ ETEENPÄIN
Laajentuminen ei pysähdy tähän, se on selvä. Mutta mihin asti se voi jatkua, on vastaamatta jäävä kysymys. Ainakin 70-miljoonainen Turkki on selvä ongelma EU:lle.
Schröderin hallitus Berliinissä näyttää pitävän itsestäänselvyytenä, että joulukuussa EU päättää jäsenyysneuvottelujen alkamisesta Turkin kanssa. Myös Yhdysvallat ajaa voimakkaasti Turkin jäsenyyttä EU:ssa.
Kaikki edellä turvallisuudesta ja laajentumisesta sanottu tukee sitä, että ovi jäsenyysneuvotteluihin on pidettävä Turkille aidosti avoimena. Tervetuloa, kunhan Turkki täyttää jäsenkriteerit, ihmisoikeuksien, demokratian ja talouden alalla. Vielä ei kuitenkaan ole ajankohtaista kutsua sitä käymään sisään.
