Maanantaina EPP:n ryhmäkokousviikko alkoi Wienissä, mutta minä aloitin omani Brysselissä. Lykkäsin Wieniin lähtöä tiistai-iltaan, koska tiistaille oli sovittu reilun kaupan seminaari. Perustin viime syksynä parlamenttiin reilun kaupan epävirallisen intergroupin, ja se on lähtenyt käyntiin kiitettävän hyvin. Tavoite olisi virallistaa tämä ryhmä ensi kaudella parlamentin viralliseksi toiminnaksi. Polkaisimme pystyyn jo seminaarin ja siihen näyttävän vierasjoukon komissaarien houkuttamana. Tiettävästi jo nyt EU:ssa kokouksissa tarjoiltava kahvi on reilun kaupan kahvia, mutta on paljon muita alueita, joissa kehitysmaiden läsnäolo maailmassa saisi paremmin näkyä.
Tapaan lobbareita joka päivä, ja tänään he olivat erityisen rakastettavaa sorttia. Tanskalainen ihmisoikeusjärjestö kävi visiitillä luonani jo toistamiseen. Järjestö keskittyy Intan, Pakistanin ja Nepalin daliteihin, kastittomiin, joita yhteiskuntajärjestelmä sortaa siitäkin huolimatta että kastijärjestelmä on virallisesti purettu. Todellisuus on jotain aivan toista, sen huomasin itsekin kun aikoinani kävin Intiassa, melkein yhdeksän vuotta sitten. Ryhmän mukana oli kaksi intialaista, mikä toi mieleen elävät muistot Intian matkalta. Jos kuka on kuunnellut intialaisten puhumaa englantia ja tosissaan yrittänyt tehdän matkan raporttia kuulemansa perusteella, tietää mitä tarkoitan. Kieli napsahtelee kitalaessa tavalla, joka jättää kiusallisen paljon arvailujen varaan.
Dalit-väen sanoma on selvä: heitä on 150 miljoonaa, ja sorto on arkipäivää. Dalitien kohtelu tulisi nostaa esiin kansainväliseen tietoisuuteen, rasismina siinä missä apartheidkin nostettiin.
Yritän siis jatkaa dalit-aktivismia ja, jos mahdollista, pystyttää syksyllä aiheen ympärille näyttelyn. Ja missähän voisimme käydä äänestämässä sinua, voihkivat rakkaat mailmanparantajat poistuessaan työhuoneestani.
