Nitistääkö päästökauppa suomalaisen työn?

23.2.2004

(Tulevaisuuden energiaratkaisut -seminaari Kuopiossa 24.02.2004:)

Globalisaation myötä ympäristökysymykset vaikuttavat yhä enemmän ulkopoliittisiin suhteisiin. Esimerkiksi USA:n kepeä suhtautuminen ilmastokysymyksiin on olennainen osa sitä unilateraalisuutta, joka ärsyttää eurooppalaisia ja hiertää EU:n transatlanttisia suhteita kasvavassa määrin. Hiertävin kipupiste ympäristöpuolella on epäilemättä Kioton sopimus.
Ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja mitään edistystä Kioton sopimuksen suhteen ei voitane odottaa. USA torjuu Kioton, Venäjä vielä empii. Venäjä, jonka mukaantulosta sopimuksen voimaanastuminen riippuu, tuskin ratkaisee kantansa ennen USA:n vaalitulosta.
Pettymys isojen osapuolten poisjääntiin Kioton ilmastosopimuksesta heijastelee myös Suomessa käydyn päästökauppakeskustelun taustalla, vaikka pääpaino onkin ollut Suomen oman neuvottelustrategian virheissä. Päästökaupan uhkakuvat paljastavat niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa idealismin paradoksin: on kohtalokasta olla mallikelpoinen yksin ja liian aikaisin. Häviäjä on silloin ympäristö.
Olin joulukuun alussa COP9 -kokouksessa Milanossa. Jo siellä tarkka kuulija huomasi, että EU varautuu Kioton sopimuksen kaatumiseen. Vaikka virallisesti pidetään yllä optimismia Venäjän mukaantulosta, näyttää siltä, että EU:n ilmastopolitiikan pääpaino siirtyy nyt uusiutuvien energialähteiden edistämiseen YK:n puitteissa. Ensi kesäkuun Bonnin kokouksessa tämä varmasti tullaan näkemään.
Venäjän ja USA:n linjausten myötä EU:n tilanne on muuttunut kiusalliseksi: sisäinen päästökauppa alkaa ensi vuonna, ja jäsenmaat valmistavat sen alkujakoa. Kaiken piti olla harjoittelua kansainvälistä päästökauppaa varten, jonka toteutuminen on yhä epätodennäköisempää. Yksipuolista, ennenaikaista päästökauppaa on arvosteltu muutenkin; nyt sitäkin enemmän, kun se ei anna välttämättä edes kilpailuetua.

Päästökaupan idea oli periaatteessa nerokas: se perustuu päästövähennysten myymiseen sellaiselle, jolle päästöjen vähentäminen itse olisi kalliimpaa. Samalla markkinamekanismit voidaan päästökaupassa valjastaa tekemään energiansäästöön ja puhtaaseen teknologiaan investoimisen kannustaviksi. Näin kokonaisuutena laskettuna päästöjen määrä ei kasva ja teollisuus saa aikaa sopeutua suuren luokan pysyvään muutokseen. Muutokseen kuuluu mm. se, että yritysten on totuttava ajattelemaan käyttämäänsä osuutta ilmakehästä investointina siinä missä tonttimaatakin.
Päästökauppa voi siis olla tehokas ja kustannuksia säästävä väline, mutta siitä voi tehdä sellaisenkin version, joka ohjaa resurssit päästöjen vähentämisen sijasta byrokratiaan ja palkitsee niitä, jotka eivät vielä ole päästöjään lainkaan vähentäneet.
Miten se tapahtui EU:n päästökauppadirektiiville? Direktiivin perustana on kansallisen päästökaton määrääminen: maiden on myönnettävä yrityksille ns. päästöoikeuksia oman osuutensa rajoissa. Kun jäykkä kansallinen raja kohtaa joustavan markkinamekanismin, joidenkin maiden kohdalla päästökaupan hyödyt eivät tule esiin, Suomi ja Hollanti räikeimpinä esimerkkeinä. Kansalliset päästörajat on määritelty 15 nykyisen jäsenvaltion osalta EU:n ministerineuvoston keväiden 1998 ja 2002 päätöksissä, joita kutsutaan nimellä kansallinen taakanjako (Burden sharing agreement, BSA). Taakanjako määrittelee, miten EU:n yhteisesti ottama velvoite vähentää päästöjään 8 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2012 mennessä jakautuu yksittäisten jäsenvaltioiden kesken.
Hiljattain valmistuneessa akateemisessa tutkimuksessa (Leuvenin yliopiston kansantaloustieteen laitoksen ympäristötalouden yksikkö; ETE working paper series No 2000-2, kesäkuu 2002) tarkastellaan taakanjako-päätöstä sekä tehokkuuden että oikeudenmukaisuuden kannalta. Tulos oli, että tehokkuuden lisäämiseksi mm. Suomen tavoitetta tulisi keventää, ja vastaavasti muutamien muiden maiden koventaa tavoitettaan.
Toisin sanoen Suomi neuvotteli aikoinaan paitsi itselleen epäedullisen myös ympäristön kannalta huonon tavoitteen. Nykyinen tavoite palata vuoden 1990 päästöihin, 0 prosenttia sopimuksessa, ei ole EU:n tasolla tarkasteltuna tehokas, vaan Suomen tulisi voida kasvattaa tuotantoaan 14,3 prosentilla vuoden 1990 päästöistä. Suomen tämänhetkiset päästöt ovat alle tuon tutkimuksessa suositellun tavoitteen.
Ympäristön kannalta se on ongelma siksi, että parhaiden ja puhtaimpien toimijoiden asema heikentyy markkinoilla. Tämä voi merkitä lisää päästöjä eli ympäristökielellä sanottuna hiilivuotoja: vaikka tuotanto Suomessa loppuisi kokonaan, tuotanto uhkaa kasvaa siellä, missä päästöjen vähentäminen ei toistaiseksi ole pakollista. Silloin päästökaupan tavoite ei toteutuisi eikä maailma tulisi paremmaksi.
"Taakanjako kohteli Saksaa, Britanniaa, Tanskaa ja Ranskaa melko lempeästi, ja Ruotsia, Alankomaita, Belgiaa, Suomea ja Portugalia melko ankarasti. On huomattava, että tämä on vastoin intuitiivista ennakkokäsitystä, joka voi syntyä arvioimalla taakanjaossa lueteltua suhteellista vähennysvelvoitetta. Saksalle on annettu suurin suhteellinen vähennysvelvoite (- 21 %) ja Portugalille alhaisin (lupa lisätä 27 %)", tutkimuksessa todetaan.
Suomen tiukka linja olisi perusteltu vasta erittäin voimakkaan tulonjakotavoitteen kannalta – jos ajatellaan, että "rikkaan" Suomen yritysten tulisikin tukea "köyhän" muun Euroopan yrityksiä. Mutta tällaisia tavoitteita varten EU:ssa on koko joukko transparentimpia ja tehokkaampia välineitä aina jäsenmaksujen määräytymisperusteista erilaisiin tukimahdollisuuksiin. Miksi siis päästöjen vähentämistoimissa tulisi pyrkiä samalla tulonsiirtoihin Suomesta muihin maihin?
Aivan viime aikoina päättäjät Euroopassa ovat havahtuneet päästökaupan välillisiin vaikutuksiin, joiden arvioidaan olevan välittömiäkin dramaattisemmat. Sähkön markkinahinta kohoaa päästölupien myötä ja heikentää energiaintensiivisen eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla, samalla koko Euroopan kilpailukykyä. Lissabonin strategiasta tulee yhä paperisempi.
Suomi hävinnee työpaikkoja päästökaupan vuoksi, samoin tekee Eurooppa. Ja jos parhaat ottavat tappion ja saastuttajat pärjäävät, tappion kärsii ennen muuta ympäristö. Poliitikkojen kovin haaste olisi saada suuret osapuolet uhrauksiin yhtä aikaa. Idealismin paradoksi toteutuu siis yhtä hyvin Suomen kuin koko EU:nkin tasolla: on kohtalokasta olla mallikelpoinen yksin ja liian aikaisin. Häviäjä on silloin ympäristö.
Suomalainen keskustelu EU:n päästökaupasta
Suomalainen keskustelu päästökaupasta on vasta pääsemässä käyntiin. Koska julkisuus tarvitsee aina kaksi vastakkaista napaa, jotta jännite keskustelussa syntyisi, näyttää kansanedustaja Satu Hassi saaneen paikan pysyvänä plusnapana. Viimeksi Me Naiset antaa palstatilaa Hassille, joka toteaa, että teollisuus "ei halua maksaa mitään" ilmastomuutoksen pysäyttämisestä, vaikka tosiasia on, että teollisuus on valmis maksamaan mitä tahansa, kunhan sama rasite on tasapuolisesti myös kilpailijoilla.
Hassi pyrkii myös toistuvasti esittämään hänen kanssaan erimieliset siinä valossa, että nämä eivät ole lainkaan ympäristön puolella, tai eivät hyväksy ilmaston lämpenemisen kylmiä tosiasioita. Keskustelussa näyttää kelpaavan myös vanhat taistolaiset tekniikat: vastapuolta siteerataan ensin väärin ja sitten osoitetaan tuon väärän sitaatin avulla kuinka hölmö vastapuoli oikein onkaan.
Valitettavasti Hassin taktiikka päästökauppakeskustelussa on ollut suunnata huomio pois ympäristöministerinä itse tekemistään virheistä. Se on erittäin valitettavaa, koska juuri nyt ennen päästökaupan alkamista olisi syytä pyrkiä korjaamaan se, mitä vielä voidaan. Lisäksi toivon hartaasti, että ydinvoimapäätöksessä tappiolle jääneet eivät ole nyt hakemassa revanssia: päästökauppa tulee teollisuudelle ja elinkeinoelämälle kalliiksi, mutta ei rehellisesti arvioituna edistä ilmastotavoitteita.

Huonomminkin olisi voinut käydä

On sääli, että eduskunta ei tarkemmin seurannut Kioto-prosessia ja käyttänyt sitä poikkeuksellisen suurta valtaa, joka EU-kysymyksissä ja kansainvälisissä asioissa sille on annettu. Vihreät ministerit eivät siis ole yksin vastuussa virheistä, vaan koko eduskunta siinä mukana.
Itsekin olen karvaasti todennut, että eduskunta on toisinaan vaikea saada löytämään jyvä nokkansa edestä: kun sain poikkeuksellisella tavalla sekä Euroopan parlamentin että komission myötämieliseksi turpeen luokituksen muuttamiseen "hitaasti uusiutuvaksi" polttoaineeksi (muutosehdotukseni määritteli turpeen "uusiutuvaksi siltä osin kuin se vuodessa uusiutuu"), ei eduskunta osannut ratkaista asiaa. Arpomisen tuloksena eduskunta halusi pitää yllä nykyisen turpeen EU-statuksen samassa luokassa fossiilisten kivihiilen ja öljyn kanssa. Lopputulos on, että turpeen polttaminen tilastollisesti kasvattaa maamme hiilidioksidipäästöjä, kun se voisi olla uusimman soiden hiilikiertoa koskevan tietämyksen valossa myös päästöneutraali puun tapaan.

Mutta vielä paljon huonomminkin voisi olla. Varsinainen kädenvääntö päästökaupasta käytiin Euroopan parlamentissa, ei Arkadianmäellä. On vaikea kuvitella mitään muuta mietintöä, joka vaikuttaisi eurooppalaisiin olosuhteisiin yhtä paljon ja josta päättäjät tietävät yhtä vähän. Eurooppa asteli päästökauppapäätöksissään oudolle maaperälle. Edes teoreettista tutkimusta päästökaupan vaikutuksista ei ole kuin nimeksi.
Kun pari vuotta sitten saimme komission esityksen eteemme, alkoi selvitä miten valtavia aukkoja oli esityksessä, jonka varaan oltiin rakentamassa eurooppalaista taloutta, kilpailu- ja myös ympäristöstrategiaakin. Ei arvioita laajentumisen vaikutuksista, ei suuntaviivoja päästöoikeuden kirjanpidollisesta asemasta yrityksissä, ei tietoa sen arvonlisäverotuksesta, ei edes strategiaa vakavien markkinahäiriöiden ja spekulatiivisten hyökkäysten varalle, ei tarkkaa tietoa jäsenvaltioiden päästöistä, yritystason päästötiedoista puhumattakaan, ei esitystä muutoksenhakuoikeuksista. On hirvittävää, että saimme niin keskeneräisen esityksen niin keskeisestä asiasta.
Parlamentin esittelijäksi nimettiin portugalilainen Jorge Moreira da Silva, joka aktiivisesti kehitteli pakkopaitaan vielä kuonokoppaa ja palloakin jalkaan, mutta itse olin aktiivinen myös: tein enemmän korjauksia direktiiviin kuin yksikään toinen parlamentin jäsen, ja pystyin osaksi vaikuttamaan myös epäsuorasti komission ja neuvoston kautta.
Päästökaupan lopullinen muoto ratkesi viime vuoden kesäkuun lopulla trilogissa eli parlamentin, neuvoston ja komission välisissä kolmikantaneuvotteluissa. Heinäkuun 2 päivänä parlamentti hyväksyi osaltaan trilogissa sovitun kompromissin. Ns. trendline capin ongelma ratkesi komission ehdottamaan muotoiluun, joka sallii jäsenmaan lähestyä Kioton tavoitetta omaa polkuaan myöten. Antaessaan liikkumavaraa tämä kannustaa jäsenmaita myös Kioton sopimuksen kannalta vastuullisempaan liikennepolitiikkaan. Sehän se on varsinainen ongelmamme.
Myös trilogin ratkaisu projektimekanismeihin on hyvä. Ei ole mielekästä asettaa tiukempia kriteerejä kuin Marrakeshissa on sovittu. Sen sijaan on tarpeen luoda EU:n säännöt siitä, miten näiden projektikrediittien muuntaminen kaupattaviksi päästöoikeuksiksi tapahtuu ilman, että ilmastomuutosimperatiivi vaarantuu; projektimekanismeja koskeva ns. linkkidirektiivi on parhaillaan työn alla ja pyritään saattamaan pikavauhtia päätökseen ennen kesäkuisia eurovaaleja.
Erityinen ongelma päästökaupan yhteydessä oli lämmön ja sähkön yhteistuotanto (CHP) sekä prosessipäästöt. Jos CHP:n luonteeseen liittyvää kausaaliketjua ei oteta huomioon, eivät myöskään päästövähennykset toteudu. Nyt trilogi toteaa ja tunnustaa CHP:n erikoisluonteen. Edelleen trilogissa sovitun mukaisesti jäsenvaltiot voivat ottaa huomioon prosessipäästöjen vähentämisen potentiaalin, joka käytännössä tarkoittaa, että parhaat eurooppalaiset terästehtaat voivat saada täydet päästöoikeudet eivätkä siten joudu kärsimään ylimääräisistä kustannuksista kireästi kilpailluilla teräksen maailmanmarkkinoilla. Silloin hiilivuodon riski vähenee, ja aito mahdollisuus ilmastomuutoksen vastustamiseen kasvaa.
Nämä, ja muutama muu avainkohta, jotka osaltani sain olla parlamentissa päästökaupasta korjaamassa, on esitelty tarkemmin jaettavan monisteen lopussa. Päästökaupan ongelmakohdat eivät tähän kuitenkaan lopu: kotisivuiltani löytyy tukuittain kirjallisia kysymyksiä, joita olen esittänyt komissiolle direktiivin hyväksymisen jälkeenkin. Komission vastaukset ovat vältteleviä, mutta uskon, että epäkohtien tuominen komission tietoon on tärkeää ja välttämätöntä, vaikka komissio ei erehdyksiään heti myöntäisikään.

EU:n toimet eivät rajoitu päästökauppaan

Päästökaupan kurjuutta lievittää kaikki muu toiminta, joka vähentää päästöjä EU:ssa. Parhaillaan parlamentin ja neuvoston käsittelyssä on direktiivi loppukäyttäjän energiatehokkuudesta ja energiapalveluista; itse olen asian esittelijä parlamentin ympäristövaliokunnassa. Toisin kuin päästökauppa, tämä direktiivi ei aseta esteitä jäsenmaitten kokonaisenergiakulutuksen kasvulle, jos kasvu perustuu esimerkiksi talouden toimeliaisuuden lisääntymiseen. Jäsenvaltioille asetetaan kuitenkin vuotuinen 1 prosenttiyksikön säästötavoite kuuden vuoden ajaksi. Julkiselle sektorille tavoite on puolitoista prosenttiyksikköä. Komission laskelmien mukaan direktiivin toteuttaminen kattaisi peräti puolet EU:n kasvihuonekaasujen vähentämistavoitteesta.
Suomessa on vasta päivitetty kansallinen energiansäästöohjelma, jossa loppukäyttösektoreille asetetaan määrälliset tavoitteet: tavoitteen toteuttaminen merkitsisi 0,6 prosenttiyksikön vuotuista säästöä kokonaiskulutukseen. Teollisuus pitää tätä haasteellisena, mutta mahdollisena. Komission esittämää yhden prosenttiyksikön tavoitetta sen sijaan pidetään jo ylimitoitettuna. Komissio kuitenkin väittää näiden säästötavoitteiden vielä löytyvän kustannustehokkaista eli hyödyiltään kustannuksia suuremmista toteutuksista.
Direktiivi ei koske niitä toimialoja, jotka ovat jo EU:n päästökaupan alaisia tai ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämistä koskevan ns. IPPC-direktiivin alaisia. Linkki näiden välille kuitenkin syntyy, kun mahdolliset säästötoimien aiheuttamat päästövähennykset väljentävät mahdollisuutta jakaa päästöoikeuksia päästökauppaan kuuluville yrityksille, ja – vaikka Suomessa suoranaisesta väljyydestä ei vielä sittenkään voisi puhua – tätä kautta kuitenkin Euroopan markkinoilla päästöoikeuksien hinta laskee.
Energiansäästötavoitteiden lisäksi jäsenvaltiot velvoitetaan purkamaan markkinaesteet, jotka ovat estäneet esimerkiksi energiapalveluiden laajamittaisen käytön. Mm. ESCO-yritykset saavat näin selkeän lainsäädännöllisen kehyksen toiminnalleen. Toimijoiden kommenteissa on arvosteltu laajamittaista raportointi- ja mittausvelvollisuutta, joka direktiivin myötä säädettäisiin. Sen on arveltu vievän leijonanosan resursseista, jotka olisivat käytettävissä energiasäästöön.
Päästövähennysvelvoitteiden piiriin tämän direktiivin myötä tulee myös liikenne – vaikka komissio onkin ollut melko vähin eväin liikkeellä, liikenne pääsee direktiivissä melkeinpä vain maininnalla. Liikenne on Euroopan CO2-lähteistä ainoa, jolla edelleen on voimakas kasvutrendi. Vaikka uusien autojen päästöt ovat teollisuuden vapaaehtoisin sopimuksen laskeneet 10 % viime vuosikymmenestä, ja vähennyksiin pyritään edelleen, se ei riitä kumoamaan liikenteen kasvun – ennen muuta yksityisen taajamaliikenteen kasvun – synnyttämää päästölisäystä. Liikenne syö kirjaimellisesti maamme työpaikkoja.
Itse olen järkeillyt, että radikaalitkin toimet ovat perusteltuja, jos sillä voidaan varmistaa työllistävien yritysten toimintamahdollisuudet. Kun ihmisellä ei ole työpaikkaa, ei hänellä yleensä ole varaa autonkaan pitämiseen, vaikka se olisi nykyhintaistakin. Mutta työpaikastaan varma ihminen voi ruuhka-Suomen alueilla maksaa yksityisautoilusta enemmänkin. Eräs tällainen radikaali toimi olisi älykkään tiehinnoittelujärjestelmän käyttöönotto yksityisliikenteessä. Silloin harvaanasutuilla alueilla järjestelmä voisi jopa palauttaa polttoaineen hinnoissa maksettuja veroja, kun taas Helsingin seudulla järjestelmä keräisi lisää maksuja ainakin ruuhka-aikoina omalla autollaan liikenteeseen lähteviltä.

Komission ympäristö- ja energiapääosastojen kotisivuja (www.europa.eu.int) kannattaa tutkia. Niiltä löytyy tietoa myös monenlaisista tukihankkeista, jotka ovat käytettävissä.

Suomen toimet: miten tästä eteenpäin

EU joutuu tekemään muodollisesti uuden päätöksen taakanjaosta EU:n laajentuessa, sillä uusilla 10 jäsenmaalla ei ole muuta päästökattoa kuin Kioton sopimukseen kirjattu. Sen sijaan vanhoilla jäsenvaltioilla on neuvoston päätös maakohtaisesta päästökatosta, joka pysyy Kioton sopimuksen kaatumisesta huolimatta. Tässä yhteydessä tulisi selvittää mahdollisuudet neuvotella maltillisempi ja kansainvälisen kilpailun huomioonottava uusi taakanjako. Silloin se Suomen osalta voisi olla jotain nykyisen 0:n ja plus 14,3 prosentin väliltä. (Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että nykyinen tuotanto ryhtyisi päästelemään estottomasti, vaan että ekotehokasta tuotantoa Suomessa lisättäisiin, ja saastuttavaa tuotantoa vähennettäisiin muualla Euroopassa).
Tämän ohella tulisi kiireesti laatia mittava ohjelma suomalaisten projektien toteuttamiseksi. Mm. Italia, Hollanti ja Tanska aikovat toteuttaa puolet päästövähennyksistään projektihankkeilla saadakseen omalle teollisuudelleen toimintaedellytyksiä. Suomalaisin projektein on julkistettu pyrittävän tästä vain kymmenesosaan, vaikka kiistatta tilanteemme on huomattavasti vaikeampi kuin Italian ja Tanskan. Ellei valtiovalta kykene tarttumaan päättäväisesti puikkoihin, tulisi vaikka SAK:n ja Elinkeinoelämän keskusliiton (TT:n) perustaa yhteinen hanke projektien synnyttämiseksi laajassa mitassa. Edullinen rahoitus sille löytyy esimerkiksi Euroopan investointipankilta, joka on varannut tarkoitukseen 500 miljoonaa euroa.
Kansalaisia on innostettava energiansäästöön niin kotona, työssä kuin liikenteessäkin vanhaan kunnon suosi suomalaista -kampanjoinnin tyyliin. Jokainen säästetty pisara energiaa vähentää välittömästi irtisanomisia suomalaisilla työpaikoilla.
Ennen muuta nyt on uskallettava avata suu ja kertoa Suomen tukalasta tilanteesta. Terve itsekkyys on nyt sallittua, sillä suomalaiset yritykset ovat energiatehokkuudessa ja ekologisuudessa edelläkävijöitä. Sellaisen elinkeinoelämän ei pidä antaa tukahtua.

TULEVAISUUDEN ENERGIARATKAISUT KUOPIOSSA
– turvetta vai puuta, päästökauppaa vai energiansäästöä?
Kuopio 24.02.2004

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *