Sunnuntaikirjeitä Suomesta kirjan ranskalainen kirjoittaja Philippe Guichetau antaa kiinnostavan neuvon suomalaiselle: hänen maanmiestään ei kannata sangen vuolaasti kiitellä ruoasta, koska ranskalaisen korvissa tuo kohteliaaksi tarkoitettu ele ei ole kovin kohtelias: se muistuttaa asian taloudellisesta puolesta, siitä kuka lystin maksoi.
Europolitiikka tarjoaa hyvän mahdollisuuden vastaaviin huomioihin. Ja juuri kun ehdin opetella kootut niksit nykyisten jäsenten kanssa, laajentumisen myötä tulee lisää opeteltavaa. En tiedä olenko osunut asian ytimeen, mutta jotakin luulen oppineeni kansallisista erityispiirteistä.
Italialaista ei kannata viedä ulos syömään, hän ei halua ruoka-apua. Pelkkä espresso riittää, ja silloinkin kannattaa valitella, ettei se ole niin hyvää kuin Roomassa. Italialaiselle ruoka on maailman tärkein asia ja ylpeyden aihe, kun suomalainen suhtautuu siihen funktionaalisemmin, vatsantäytteenä. Siksi ei kannata riskeerata poliittisella itsemurhalla.
Ranskalaiset ovat synnynnäisiä teatterineuvoksia, ja se on paras muistaa neuvotteluissa. Useissa tilanteissa on nähty, miten he valitsevat päätettävästä asiasta jonkin itselleen harmittoman yksityiskohdan, jota vastustavat dramaattisesti kunnes neuvottelujen lopussa ottavat esille jonkin oikeasti tärkeän asian ja sanovat voivansa hyväksyä sen ensimmäisen, jos tämä toinenkin hyväksytään.
Siinä missä ruotsalainen jahkailee päätöstään loputtomiin, saksalainen omaksuu aivan liian päättäväisen kannan. Mikään argumentti sitä ei enää muuta, on kuin etsisi halkeamaa kivimuurista.
Kerran tarkkailin cocktail-tilaisuutta parvekkeelta, joka kiersi salin yläosassa. Alhaalla oli pohjoismaalainen nainen ja välimerellinen mies. Mies selitti innokkaasti käsillään ja nainen otti askelen taaksepäin. Vähitellen pari oli liukunut halki koko suuren salin toisesta reunasta toiseen. Näillä kahdella ihmisellä oli selvästikin ero käsityksessään intiimistä tilasta. Avarassa Pohjolassa asunut hakee vaistomaisesti ympärilleen tilaa. Ihmispaljouteen tottunut puolestaan luo virtuaalista tilaa puhetulvalla ja tulee lähelle ikään kuin varmistamaan viestin perillemenon.
Jos tarvitsen poliittista tukea Välimerenmaiden kollegoilta, teen sen kysymällä neuvoa. He rakastavat olla viisaita ja tulevat itse pitämään huolen siitä, että neuvo myös toimii käytännössä.
Belgialaiselta en kysy enää neuvoa, enkä etenkään kadulla. Nuo kohteliaat ja sanavalmiit ihmiset keksivät vastauksen mieluummin omasta päästään kuin myöntävät, ettei heillä ole siitä aavistustakaan. Mutta onneksi Bryssel on kiehtova kaupunki kuljeskella.
SixDegrees, Lokakuu 2003
