Arvoisa puhemies,
Jos maailma olisi sadan ihmisen kylä, sen asukkaista 61 olisi aasialaista, 13 afrikkalaista, 12 eurooppalaista, 8 pohjois-amerikkalaista ja 6 etelä-amerikkalaista.
Kyläläisistä kahdella olisi käytössään internet-yhteys. Puhelimen puolestaan omistaisi 16 ihmistä. Maailman kylän asukkaista 65 olisi jossain elämänsä vaiheessa käynyt ainakin vähän koulua. Joka vuosi kylässä vietettäisiin yhdet hautajaiset, ja ainakin kaksi uutta lasta syntyisi sinne.
Maailmanpankki luokittelee absoluuttisen köyhiksi alle dollarin päivätuloilla elävät. Mittari on harhaanjohtava, koska siinä ei oteta huomioon esimerkiksi julkisten tai yhteisöllisten palvelujen merkitystä vähävaraisille. Se ei myöskään kerro mitään terveydestä, vallan puutteesta tai turvattomuudesta.
Paitsi vauraudesta olisi siis puhuttava myös vallasta. Harvoille kasautuvan rikkauden ohella huomio pitää kohdistaa yhteisen vaurauden hallinnointiin, jota edustavat esimerkiksi yhteismaat ja -alueet, valtameret ja suuri osa metsistä, luonnon monimuotoisuus, maapallon ilmastojärjestelmä, julkiset tilat kaupungeissa, julkiset kirjastot, koulut ja sairaalat sekä tieteellinen ja perinnetieto.
Globalisaatiota ja köyhyyttä käsittelevä keskustelu koskee yleensä vain yhtä köyhyyden ulottuvuuksista: tulo- ja kulutusköyhyyttä. Myös argumentointi globalisaation puolesta ja sitä vastaan on usein sidoksissa köyhyyden taloudellisiin määritelmiin: puolustajat vetoavat bruttokansantuotteen kasvuun, vastustajat muistuttavat ruoan kallistuvan ja työttömyyden kasvavan.
Kulutuskulttuurista ja talouskeskeisestä ajattelusta seuraa paradoksi: kuta rikkaampia olemme, sitä enemmän esiintyy myös niukkuutta, sillä globalisaatio muuttaa tarpeita ja köyhyyden luonnetta. Monet paikallisyhteisöt, joiden asuinseuduilta luonnonvaroja ei ole tuhottu tai riistetty, joilla on riittävästi ruokaa ja suojaa ja joissa yhteisöllinen kulttuuri voi hyvin, voivat olla ainakin yhtä hyviä paikkoja elää kuin kaupungit rikkaissa maissa. Globalisaation seurauksena monista lähtökohtaisesti hyvinvoivista paikallisyhteisön jäsenistä tulee kuitenkin globaaliyhteisön kärsiviä jäseniä.
Siksi on hyvä, että kollega Ferrerin ansiokas mietintö on vahvasti ja joka sivulla kumppanuuden asialla. Se tunnustaa ne kehityspolitiikkojen virheet ja väärät asenteet, jotka vallitsivat liian kauan: kuten keskittymisen teknisiin ratkaisuihin ja ulkomaisiin malleihin turvautuminen . Se tunnustaa osallistuvan prosessin tarpeen ja paikallisyhteisöjen mielipiteet. Haluaisin korostaa myös oikeutta omiin luonnonvaroihin. Voin vain toivoa, että tämä otetaan todesta jäsenmaissa, kun kehitysyhteistyön resursseja jaetaan ja kohdennetaan. Omassani maassani järjestettiin maaliskuussa vaalit. Vaalikampanjan aikana lähes kaikki puolueet lupasivat kehitysyhteistyömäärärahojen lisäystä. Vielä hallitusohjelmaankin se pääsi hurskaana toiveena mutta itse toteutus jätettiin seuraavalle hallitukselle. Näin ei valmiuksia vahvisteta, ja globalisoituvassa maailmassa se kostautuu ennen pitkää myös meille.
(Lähteenä käytetty: Eija Palosuon Olli Tammilehdon raporttia käsittelevä artikkeli 5.3.2003 www.kepa.fi)
