Ennen kun luin hallitusohjelman, en ollenkaan tajunnut miten käteviä ilmaisuja sanat selvitetään ja perustetaan ohjelma ovat. Miten edes olen pärjännyt politiikassa ilman niitä? Tai no, ehken olekaan.
Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimies Atte Jääskeläinen luonnehti hallitusohjelmaa ohjelmien ohjelmaksi, koska se harppaa ongelmakohtien yli asettamalla ohjelmatyöryhmiä tai selvitystyöryhmiä.
Vaikuttaa vahvasti siltä, ettei hallituksen koossapitävä liima ole suinkaan RKP – niin kuin outo selitys vaalien murskahäviäjän hallitukseenpääsyn syistä kuului – , vaan se on tuo mahdollisuuksia tiukkuva sana: selvitetään. Mikä tautologinen sääli, ettei sanalle ole edes käyttökelpoista synonyymiä.
Politiikka on keskustelua keinoista, tai ainakin sen pitäisi olla sitä. Monet ovat yhtä mieltä tavoitteista, mutta tavoiteltavat arvot täytyy purkaa auki ja niihin osoittaa reitti. Tehokkuus esimerkiksi on tavoiteltava asia, mutta pyromaanille ja palopäällikölle sanalla on hyvinkin erilainen sisältö. Samoin oikeudenmukainen verotus merkitsee kokoomuslaiselle ja vasemmistolaiselle lähes vastakkaisia asioita.
Uusi hallitusohjelma on traaginen dokumentti, sillä se paljastaa sen tuskan, kun yhteensovittamattomuuksia sovitetaan yhteen. Kun tavoitteista oltiin samanmielisiä mutta keinoista ei, asia ratkaistiin perustamalla ohjelma. Jos edes tavoitteista ei löydy yhteistä näkemystä, mutta asia on kuitenkin pakko saada kirjattua ylös niskaanhengittäjien mieliksi, ristiriita väistetään lupaamalla selvitys.
Mutta kuka kertoisi, miksi piti väkisin saada aikaan hallitus, jolla ei ole linjaa vaan joka selvittelee työkseen? Sellaisesta ei synny politiikkaa vaan hallinnointia. Jotkut ovat moittineet Lipposta huonoksi häviäjäksi hänen jäätyään sivuun. Taas yksi politiikan kielikukkanen: sanansa pitäminen ja johdonmukaisuus onkin huonoa häviämistä. Siinä tapauksessa lisää sellaista.
(Kolumni julkaistaan Kaupunkisanomissa 2.5.03)