Kun ensimmäinen kesäloma vuonna 2000 lähestyi heinäkuun puolessavälissä, ympäristökomissaari Margot Wallström kutsui ympäristömepit vastaanotolle. Olin juuri saanut tehtäväksi ensimmäisen oman raportin, aiheena yleisön oikeus saada ympäristöä koskevaa tietoa. Direktiivi liittyi Århusin sopimuksen siirtämiseen EU-lainsäädännöksi. Tunsin helpotusta huomatessani, että Wallström oli ilmeisen innoissaan aiheesta ja että seuraava puheenjohtajamaa Ruotsi piti raporttia painavana ja haastavana, sillä sen kanssa menisi monta kuukautta. Aihe liittyi osaltaan myös EU:n avoimuustaisteluun. Jos saisimme ympäristökysymyksissä avoimen linjan koskemaan myös EU-instituutioita, se olisi ikään kuin keittiön kautta toteutuva edistysaskel.
Raportti on mepeille riemun ja harmin aihe, poliittinen opinnäyte ja märkä uni. Jotkut tekevät sen itse, jotkut kirjoituttavat sen sihteeristöllä, mutta joka tapauksessa se on kiistaton tapa päteä. Päteminen tarkoittaa, että parlamentin jäsen panee paremmaksi eli tekee muutosesityksiä, amendmenteja, komission pohjaversioon. Myös muut kollegat voivat täydentää esitystä omilla muutoksillaan, joita raportööri joko ilmaisee kannattavansa tai vastustavansa. Ensin raportista äänestetään valiokunnassa, sitten se menee koko parlamentin äänestykseen täysistunnossa. Parlamentin kanta menee neuvostolle eli jäsenmaiden edustajille ensimmäiseen lukemiseen. Jos jäsenmaiden ministerit hylkäävät yhdenkin pilkun parlamentin muutoksista tai esittävät uusia, mietintö tulee parlamentille toiseen lukemiseen. Toistamiseen hylkääminen johtaa sovitteluun.
Aloin jo tuskastua, kun tilaisuutta ei tuntunut tulevan. Ympäristövaliokunnan kokeneet konkarit osasivat napata nokkimisjärjestyksen ja maaryhmiensä perusteella ne aina itselleen. Uudet tulokkaat eivät yksinkertaisesti tienneet, miten homma EPP-ryhmässä hoituu – eikä tällaisessa asiassa kai löydykään niin jalomielistä ihmistä, että lähtisi neuvomaan. Mietintöjen jakoa hoitava koordinaattori oli tottunut siihen, että asiassa täytyy ahdistaa, hiostaa ja taivutella. Jälkeenpäin kuulin, että hän oli pettynyt, kun en tätä taivuttelua ollut aloittanut. Pelkkä sähköposti-ilmoitus kiinnostuksesta oli, sanoisinko, liian pohjoismaisen viileä tapa osoittaa poliittisia intohimoja. Harmitti, sillä siinä meni vuosi suomalaiskansallisen tahdikkuuden piikkiin.
Poliitikkous muuttaa tapoja väistämättä, ja mietin monesti, onko minulla paluuta entiseen, kun homma on ohi. Sietäisi olla. Lapsena esimerkiksi opin, että on moukkamaista keskeyttää toisen puhe ja huutaa päälle. Tämän selkäytimeen taotun ohjeen vuoksi en vaalikampanjan aikana osannut napata väittelyissä itselleni puheenvuoroja. Tullakseen kuulluksi on kuitenkin pakko opetella olemaan tahditon ja röyhkeä. Ja miten se hävettää! Samoin on raporttien laita. Inhoan ruikuttamista, mutta nyt vain on niin, ettei niitä tule, ellei käytävällä koordinaattorin nähtyään ala hartiavoimin ahdistaa häntä milloin yhdistelmävoimalla, milloin päästökaupalla.
Raportin jakotapoja on kuitenkin yhtä useita kuin ryhmiä. Siinä missä meillä raportin saannin ratkaisee kryptinen yhdistelmä valtaa, osaamista, maaryhmien kokoa, hiostamista ja silkkaa kirkumista (EPP:ssä on monta temperamenttista naista), sosialistit vetävät reilusti pitkää tikkua halukkaiden kesken. Näin Fortuna ratkaisi kuudennen ympäristöohjelman Riitta Myllerille, kun viisi sosialistia havitteli samaa hyvin painavaa mietintöä. Järjestelmä on hyvä, sillä se takaa pienten maiden delegaatioille parempia mahdollisuuksia. Muuten kaikki ratkeaisi suunnilleen niin, että pääministeri Aznar tai kuka milloinkin soittaisi ja vaatisi raporttia maanmiehelleen.
Paitsi raporteista myös puheajasta taistellaan. Ryhmien täysistuntoon saama puheaika on arvotavaraa, jota ei ansioitta jaella – paitsi torstai-iltaisin, jolloin Strasbourgin rakennus on jo puolityhjä edustajien enemmistön lähdettyä kotimatkalle. Aikaisemmin koko perjantai oli tällainen tasoituspäivä, jolloin jokainen halullinen sielu sai puheaikaa. Sittemmin parlamentti äänesti siitä luopumisesta. Kalliit minuutit jaetaan nyt vain aktiivisten ja ansioituneiden meppien kesken. Raportööri saa ruhtinaalliset viisi minuuttia, muut useimmiten yhdestä minuutista kahteen.
Parlamentin tunnetuin ja rasittavin sanankäyttäjä kuuluu EPP-ryhmään. Italialainen eläkeläisten puolueen edustaja Carlo Fatuzzo on päättänyt päästä Guinnesin ennätysten kirjaan maailman puheliaimpana parlamentaarikkona. Varsinaista puheaikaa populistillemme ei juuri myönnetä, mutta esteen voi kiertää antamalla äänestysselityksiä äänestysten jälkeen. Fatuzzo onnistuu aasinsilloittamaan asian kuin asian aina joko eläkeläisiin tai vähintään isoäitiinsä, oli kyse sitten avaruustutkimuksesta, ympäristöstä tai yritysvaltauksista. ”Tämä kalastusta säätelevä mietintö on tärkeä, koska kalojenkin pitäisi päästä eläkkeelle ja elää turvattu vanhuus kalastajia pelkäämättä.” ”Autonrenkaita koskevat melurajoitukset ovat paikallaan, mutta ei autoista niin hiljaisia pidä tehdä, että huonokuuloiset eläkeläiset jäävät niiden alle.” Kesäkuussa 2002 parlamentti yritti hillitä Fatuzzon harrastusta muutosesityksellä, jonka mukaan äänestysselitysten lukumäärää rajoitettaisiin. Oma ryhmämme heltyi italiaanolle, ja Fatuzzo-pykälä raukesi. Itse en heltynyt, sillä ajan ja tulkkausresurssien haaskaus tuntuu häpeälliseltä. Fatuzzon narsistiset purkaukset täytyy sääntöjen mukaan kääntää jokaiselle viralliselle EU-kielelle ja vuotuinen yhteenlaskettu fatuzismi maksaa paljon.
Parlamentin kuuluisuuksiin lukeutuu myös Dana, Irlannin euroviisuvoittaja 70-luvulta, laulunsa veroinen ”All kinds of everything” ja kristitty valtavalla K:lla. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, olin imarreltu, kun hän sanoi etsineensä minua jo pitkään kuulopuheiden perusteella. ”Mutta mikset sinä voi olla yhtään lihavampi?” Dana lienee parlamentin kultaisin ihminen. Hän on täydellisen kaoottinen, itselleen rakentamastaan aikataulusta aina myöhässä, aina kiireinen ja aina pelastamassa Eurooppaa äänestyskatastrofeilta. Kun kävelen Danan toimiston ohi, oikein tunnen väreilynä ilmassa kuinka siellä taas kuhistaan. Avustajat ovat yhtä kaoottisia, he singahtelevat edestakaisin kuin atomit lasipurkissa. Jos poikkean sisään – enkä aina edes jaksa, koska psyykeni ei kykene hahmottamaan niin monia konspiraatioita kuin se toimisto – olen heti olennainen osa jotakin tärkeää suunnitelmaa ja kuin taivaasta paikalle pudotettu. Danan kiireeseen liittyy yksi erityispiirre: hänen sielullaan ei ole mihinkään kiire. Surullisen kanssa hänellä on aikaa itkeä, olen huomannut.
Dana Rosemary Scallonilla oli oleellinen rooli Irlannin kansanäänestyksessä kesällä 2001, kun Nizzan sopimus torjuttiin; voi jopa sanoa, että se oli ratkaiseva. Pari päivää ennen äänestystä kaksi Irlannin piispaa sanoi aikovansa äänestää sopimusta vastaan sen informaation perusteella, jonka he olivat Scallonilta saaneet. Danan kritiikki ei liittynyt laajentumiseen vaan Nizzan sopimuksen myötä hyväksyttävään EU:n perusoikeuskirjaan, jonka hän tulkitsi perheiden oikeuksien ja elämänsuojelun kannalta heikommaksi dokumentiksi kuin Irlannin oman perustuslain. Dana katsoi, että tuomioistuimissa kansallinen perustuslaki väistyisi EU-julistusten tieltä, jos ristiriitatilanteeseen jouduttaisiin. Oli selvää, että Dana joutui Irlannin delegaatiossa syntipukiksi. Dana-parka otti sen raskaasti, mutta mieltään hän ei muuttanut: syksyllä 2002 järjestettävän kansanäänestyksen alla hän oli yhä vakuuttunut siitä, että perusoikeuskirja ei suojele elämää kylliksi.
Ennen lomallelähtöä myös irlantilainen kansanterveyskomissaari David Byrne oli EPP:n ympäristömeppien kanssa ensimmäisen vuoden päätösillallisilla. Minut plaseerattiin hänen viereensä, joten kyselin mitä hän ajatteli Suomen mahdollisuuksista saada elintarvikevirasto. ”Jos lobbaus ratkaisisi, virasto olisi Helsingin”, sanoi Byrne ja kertoi Barcelonan ja Parman aktivoituneen vasta viime aikoina Helsingin malliin. Mutta Byrne itse ei tuntunut haluavan virastoa sen enempää pohjoiseen kuin eteläänkään. Hänelle oikea paikka oli Bryssel. Jos pitäisi tulkita inhimillisen itsekkyyden kannalta – vaikka en ole varma kuinka eettistä on tunnistaa itsekkyyttä muissa kuin omissa tekemisissään – komissio halusi sen niin lähelle itseään, että se pysyisi hyppysissä ja että komissaari voisi näin ulosmitata viraston ilmeisen medianäkyvyyden myös omaksi hyödykseen.
Olin kai niin syventynyt Helsingin puolustukseen, etten katsonut tarkkaan ympärilleni. Tein saman virheen, jonka lehtitietojen mukaan sattui eräälle brittipiispalle kuningataräidin seurassa. Tajusin juoneeni Byrnen valkoviinilasista, eikä hän ilmeisesti huomannut sitä. Ilmiselvä merkki siitä, että olen liukunut liiaksi hänen puolelleen, ajattelin vaivautuneena. ”Pyydän anteeksi, tämä on noloa. Enkä tiedä miten noloista tilanteista selvitään muuten kuin sanomalla suoraan: join viiniänne.” ”Mutta jos menee juomaan jonkun lasista, tuntuu paremmalta, jos se joku vastaa EU:n ruokaturvallisuudesta, kansanterveydestä ja kuluttajasuojasta”, lisäsin Byrnelle, joka osoittautui leppoisaksi ja lupsakkaaksi. Myöhemmin huomasin, että myös sangen hyvämuistiseksi: olin se lasinnappaaja.
Lennossa opittua
Ensimmäinen vuoteni europarlamentaarikkona on pian ohi, eikä kulunutta aikaa voi moittia ainakaan tylsäksi. Koska oppiminen on aina tuottanut minulle nautintoa, miltei fyysistä vihlovaa tunnetta vatsassa ja ohimoilla, voi vain arvata miten ihanasti luonto on minua riepotellut. Olen oppinut aimo annoksen ympäristölainsäädännön laillisista perusteista, komisson, neuvoston ja parlamentin työnjaosta – mutta myös sen, ettei jugurttipurkkia kannata avata lentokoneessa itseensä päin. Kokeneet matkustajat roiskauttavat paineenvaihteluissa pingottuneen purkin edessä olevaan selkänojaan.
Monet euroedustajat ymmärtävät jo inhota lentämistä, minä en sitäkään; olen aina nauttinut istumisesta ja ajattelemisesta. Ja lentämisestä haaveilin jo köyhänä opiskelijana niin paljon, että menin laskuvarjohyppykurssille päästäkseni lentoon. Se oli ylivoimaisesti halvin mahdollinen tapa lentää, joskin koneesta piti kesken kaiken hypätä pois.
Mutta syy, miksi varsinaisesti kiinnostuin politiikasta, ei liity oppimiseen tai lentämiseen. Luulen, että siitä minun pitäisi kiittää erästä nuorta poliitikkoa, jonka haastattelun luin muutama vuosi sitten. Tämä viehättävä nainen piti karman lakia selityksenä maailman epäoikeudenmukaisuuteen: ”Miten muuten voi selittää kärsimyksen olemassaolon”, hän pohdiskeli iltapäivälehdessä. Minua alkoi pelottaa. Jos poliitikko tottuu ajatukseen epäoikeudenmukaisuudesta jonakin jumalallisena ja säädettynä osana, miten käy halulle taistella sitä vastaan?
Eräs ystäväni oli työskennellyt muutamia vuosia Kauko-idässä rakastettunsa kanssa. Puolison lievä ruumiinvamma herätti aika ajoin uteliaisuutta paikallisissa ihmisissä, jotka kyselivät hienotunteisesti, milloin pariskunta oli mennyt naimisiin. Kun kyselijöille selvisi, että loukkaantuminen oli tapahtunut ennen avioitumista, että terve oli ottanut kumppanikseen vammautuneen, moni ei voinut peittää hämmästystään. Miksi terve, hyvän karman ihminen ottaa rinnalleen pahan karman ihmisen – sehän on kuin keräisi onnettomuutta päälleen? Ajateltiin, että vamma on seuraus jostain pahasta teosta; karman laki on toiminut.
Kristillisiin arvoihin saattaa liittyä paljon löysää puhetta, mutta tässä kohden sieltä löytyy kova ydin: kristillisen ihmiskuvan mukaan sairas sen enempää kuin köyhäkään ei ole syyllinen eikä ole ansainnut kohtaloaan. Hän ei ole sairas edellisen elämänsä syntien tähden, ei vanhempiensa virheiden tai oman riettautensa tähden. Siksi sairaudelle, kärsimykselle ja epäoikeudenmukaisuudelle on tehtävä jotakin, ja juuri siitä nousee vallankumouksellinen halu muuttaa maailmaa.
Ajatus kaikkien, niin terveiden kuin sairaiden samanarvoisuudesta on kulttuurimme luovuttamaton aarre, jota pitää tietoisesti vaalia. Se on viime kädessä jokaisen turvaverkko. Mikään itsestäänselvyys tässä maailmassa se ei enää ole. Ja ehdottomasti mikään puolue ei voi omia sitä itselleen. Yhteinen etu on tehdä politiikkaa, jossa tämä periaate heijastuu.
Alueuutiset, heinäkuu 2000
