Poliittisen työni alkaessa tein päätöksen olla puhumatta julkisuudessa kahdenlaisista kokemuksista, uskonnollisista ja sänkykokemuksista. Molemmista minulla on havaintoja, ja hyvin suuren arvonkin osaan niille antaa. Näihin alueisiin medialla on kuitenkin outo, vääristävä vaikutus: lopputulos on yleensä halpa ja irvokas, vaikka alunperin oltaisiinkin kuin taivaassa.
Sänkykokemusten piiriin kuuluu kuitenkin yksi tärkeä poikkeus, sänky itse. Ensimmäisen meppivuoden loppupuolella siitä alkoi olla huomattavan paljon riesaa. Ongelma oli heikonpuoleinen selkäni. Siviilissä olen terve, jos vain urheilen tarpeeksi ja nukun hotellimaisen kiinteällä patjalla. Tämän yhdistelmän laiminlyönti saattaa kuitenkin ikävään kierteeseen: jos selkä tulee liian kipeäksi, en voi urheilla, mistä seuraa selän kipeytyminen. Ja sitten taas ollaan tilassa, jossa yskäisy tai aivastus saa tuskankyyneleet silmiin.
Keväällä 2000 aloin suistua vanhoihin tuttuihin kipuihin. Patjan jouset alkoivat tuntua väsähtäneiltä, ja lentokoneessa istuminen rasitti selkää. Patjaliikkeessä minuun teki suuren vaikutuksen ergonominen nukkuma-asentomittaus, josta myyjä heti pystyi päättelemään ristiselän vaivat ja vasemman polven aristuksen. Totta, kerran oli pitänyt leikata vasemman kierukka.
Koska diagnoosi oli niin oivallinen, oletin että mittatilauksena rakennettu patjakin sitä olisi. Ensimmäinen patja ja ensimmäinen yö; aamulla en päässyt sängystä ylös. Konttasin puhelimeen, jossa neuvottiin totuttautumaan patjaan. En voinut, selitin. Matkustan viikottain niin paljon, ettei erityistotuttelua vaativa patja ole mahdollinen: en tottuisi koskaan. Ystävällinen liike tuli säätämään patjaa uuteen koostumukseen: toinen patja. Vielä uusi säätö, superkovaksi: kolmas patja. Mutta sekin oli hyllyvän pehmeä, ja takapuoli vajosi syvälle sänkyyn. Siirryin nukkumaan lattialle kellarista tuodun superlonin päälle.
Pehmeän patjan paradigma alkoi ilmeisesti vesisängyistä. Kun niistä päästiin eroon, hyllyvyys ja upottavuus jäi jäljelle sänkyjen ohjenuoraksi. Nyt kaupoista on erittäin vaikea löytää kiinteitä patjoja. Niitäkin, joita markkinoidaan kiinteinä tai ekstrakiinteinä, ympäröi paksu vajottava kerros. Jollekulle ne saattavat sopia loistavasti, mutta heikkoselkäisen ne nujertavat.
Oli pakko ostaa neljäs patja, toisesta liikkeestä. Mutta iloa ei kestänyt kauan, kiinteinkin oli liian lötkö. Sisko sai siitä hyvän sängyn mökilleen.
Menimme kolmanteen liikkeeseen, ja koska siellä haukuttiin ensimmäistä liikettä, toivomme kasvoi. Pyysin kovinta mallia ja kuvailin, miten hyvin nukun hotellin kiinteällä patjalla, mutta myyjä ei suostunut myymään kovinta 50-kiloiselle. Ostimme myyjän suositteleman lerpumman, sillä varauksella, että saamme tarvittaessa vaihtaa. Viides patja, kirotun kallis. Jo seuraavana aamuna tein uuden tilauksen. Kesti monta viikkoa, ensin tuli väärä, kuudes patja, sitten oikea, seitsemäs patja, joka sekin oli liian pehmeä päältä. Emme voineet pitää sitä mutta emme palauttaakaan. Seitsemännellä teimme onnelliseksi erään tuttavaperheen.
Selkää poltti yhä pahemmin. Kerta kerralta olin pelkkää selkää, rankaa ja välilevyä koko nainen. Mutta mistään emme löytäneet liikettä, jossa olisi saanut koenukkua patjan yön yli. Sääli, sillä patjojahan ei voi yleensä palauttaa, ne luokitellaan intiimituotteeksi. Yhdessä yössä totuus olisi kuitenkin jo selvinnyt. Ostettiin neljännestä liikkeestä kahdeksas, halpa, väliaikainen.
Selkä oli lopulta tulessa ja mietin kesäloman aikana, voinko enää jatkaa matkustelevaa euroelämää. Masentuminen alkoi väijyä varjona väsymyksen takana. Ei pelkästään senhetkinen kipu vaan ajatus tulevista huonosti nukutuista öistä, kivuliaista päivistä ja niiden kohteliaista kokouksista uuvutti. Usko olisi jo loppunut ilman kokemusta kiinteistä hotellipatjoista, jotka toivat helpotusta kivun ja unettomuuden keskellä: en ollut kuvitellut kaikkea, sopivia patjoja on olemassa. Strasbourgin pienessä hotellihuoneessani nukuin kertyneitä univelkoja vimmaisesti ja ihmettelin aamulla, miten ihanaa voi olla, kun minua ei herätä kipu vaan vanhan katedraalin kello.
Joulun alla, yhdeksän kuukauden kierteen jälkeen, se löytyi. Kaikkien hienouksien sijaan ostimme Etolasta maailman tavallisimman, kovanpuoleisen patjan. Yhdeksäs patja. Alkoi autuas nukkuminen.
Selvittyäni pahimman yli saatoin alkaa taas liikunnan ja elämä alkoi palautua normaaliksi siltä osin.
Paitsi nukkunut sopimattomilla patjoilla, olin tehnyt aloittelevan tärkeilijän tyypillisen virheen: uskonut kiireeseen. Huomaamattani vähensin urheilua ja kuntosaliharjoittelua muka hyvistä syistä. Enää kiire ei kelpaa syyksi. Ihminen on metsästävä nisäkäs, luotu liikkumaan; seuraa paljon ruumiin ja sielun murhetta, jos ei rasita itseään fyysisesti.
Esimerkki helvetistä
Kahdeksankymmentäluvun alussa filosofian luennoilla tohtori Esa Saarinen näki paljon vaivaa yrittäessään valaista meille opiskelijoille eksistentialismin aatetta. Luentosalit täyteen keräävä nahkahousuinen opemme ammensi esimerkkinsä usein miesten ja naisten välisestä rakkaudesta. (Tämä tapahtui tietenkin aikana ennen kuningatar Pipsaa, josta sittemmin tuli meille vankkaa oppimateriaalia.)
Kerran Saarinen otti esimerkin helvetinkin puolelta. Se koski ihmisen radikaalia vapautta päättää itse omista arvoistaan, jopa kärsimyksen edessä. ”Jos sä oot helvetissä ja piru pistää sua hiilihangolla takapuoleen, sä oot itse vapaa päättämään, että tästä lähtien juuri tää on kivaa.” Me nuoret ja terveet teimme muistiinpanoja suuremmin älähtämättä. Ja Saarisen kunniaksi on sanottava että käsitimme teoriassa aivan erinomaisesti, kuinka suureen vapauteen ihmislapsi on eksistentialismin mukaan heitetty.
Kun vähän myöhemmin opin tietämään jotakin siitä, mitä on todellinen fyysinen kipu, helvettiesimerkki palasi usein mieleeni. Tätä hyvä opettajani ei tiennyt: kipu voi olla kuin jatkuvaa sarjatulta, se voi vangita ihmisen ja tehdä hänestä hetkessä avuttoman lapsen. Mitään ei voi päättää, kun ruumis on jo päättänyt kaiken.
Vain sen saatoin päättää, etten unohda tätä koskaan.
Viime vuosina Suomessa on moneen otteeseen kaipailtu arvokeskustelua. Se palauttaa aina mieleeni nämä opiskelumuistot: yhtäältä meillä on ihmisen rajaton luova mielikuvitus arvoja luomassa ja kyseenalaistamassa, toisaalta keskellämme aina niitä, joiden kovat kokemukset panevat kaiken teoretisoinnin naurettavaan valoon. Yhdelle arvokeskustelu voi olla hauska ajatusleikki, toiselle piinaa, kolmannelle viimeinen toivo. Yleinen väärinkäsitys on, että se olisi jotain juhlallista, jota erikseen täytyy käymällä käydä. Helposti jää huomaamatta, kuinka paljon sitä koko ajan tapahtuu.
Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua, jota käydään Euroopan vanhimman mielisairaalan, Lapinlahden kohtalosta: tuleeko siitä korkean tason virkistysalue vai saako se jäädä silleen. Ilmiselvää arvokeskustelua!
En väitä, että taloudelliset arvot johtaisivat aina kylmiin ja koviin ratkaisuihin. Tällä kertaa se riski on olemassa. Kyse ei ole suinkaan yhden hoitopaikan lopettamisesta ja sen muulla korvaamisesta – se olisikin helppoa. Mutta samalla, haluttiin tai ei, joudumme liikuttelemaan suuria symboliarvoja. Ja sellaisten olemassaolosta voi päättää yhtä vähän kuin äidinkielestään, ne vain yksinkertaisesti ovat. Ratkaisullaan päättäjät ottavat symbolisesti kantaa siihen, miten yhteiskuntamme kohtelee mielenterveyspotilaita.
Lapinlahti on symboli, joka muistuttaa meille, että ihminen on hauras ja haavoittuvainen. Se on muistutus, jonka arvoa on vaikea hinnoitella. Mitä sen unohtaminen maksaa?
Alueuutiset, kesäkuu 2000
