Työpaikkana europarlamentti on miesvaltainen: edustajista vajaa kolmannes on naisia. Luku on kuitenkin kasvanut tasaisesti, kaksikymmentä vuotta aiemmin parlamentin naisprosentti oli vain 16. Me suomalaiset olemme talon parhaimmistoa paitsi läsnäoloprosentin myös naispitoisuuden suhteen: suomalaisblondit ja -brunetet muodostavat ennätystuloksen, huikeat 43,8 prosenttia. Vain Ruotsi ja Ranska hipovat meitä 40 prosentin tienoilla. Peränpitäjiä ovat Kreikka ja Italia.
Italialaisista erityisen surkuteltava on EPP-ED:n joukkue: 34 italialaisen jäsenemme joukossa on vain yksi nainen. Myös britit hämmästyttävät kahdella konservatiivinaisellaan. Kysyin syytä naiskatoon heiltä itseltään, ja selitys oli merkillinen. Kaikki johtuu naisista, puolustautuivat nuoret tähtisilmäiset perheenisät. Vaali on listavaali, mikä tarkoittaa sitä, että puolue nimeää ehdokkaat ja asettaa heidät listalle suosituimmuusjärjestykseen. Valitsijat ovat yleensä vanhempia naisia; he suosivat miehiä ja lykkäävät heitä sosiaaliseen nousuun naittaakseen heille myöhemmin tyttärensä. Jäin ihmettelemään asetelmaa, jossa naisten sortamisesta vastaavat naiset – ikään kuin he kostaisivat naiseutensa tulevillekin polville, kuten naisten suorittamissa ympärileikkauksissa tapahtuu. ”Mutta tylsäähän tämä on näin”, valitteli konservatiivibritti, ”ensi kaudella meidän täytyy tehdä asialle jotakin.”
Miesvaltaista työyhteisöä en pääse moittimaan. Tytöttelyyn en ole törmännyt, kohtelu on korrektia. Kuten kaikilla työpaikoilla, ilmassa väreilee toisinaan romanttisia odotuksia, mutta maanpinnalle palauttajaa ei eristetä rangaistukseen. Joskus olen kuitenkin katsonut rennommaksi valita illallisseurani avustajien tai autokuskien joukosta jo siksi, että asetelma estää rasittavat tilanteet: ehdotukset läheisemmästä tuttavuudesta eivät tule edes kysymykseen.
Koska jokaista naista kohden on noin kaksi ja puoli miestä, vapaaehtoista illallisseuraa meille on tarjolla riittämiin. Erikoisimmasta kutsustrategiasta on vastannut italialainen professori, valiokuntakollega, jonka sinnikkääseen kutsuun tulla pastalle ravintola La Mammaan katsoin lopulta parhaaksi vastata jo yhteistyön vuoksi. Eräänä iltapäivänä professori sitten tohotti, että hän on jo varannut pöydän ja odottaa minua La Mammassa kahdeksalta. Kuljettaja toi minut paikalle, professori oli eteisessä. ”Mennäänpä reippaasti yläkertaan, pasta jo kiehuu”, hän sanoi ja kulki määrätietoisesti portaita edellä – asuntoonsa, joka oli samassa talossa. Olin ällistynyt enkä osannut sanoa mitään, ja niin hän varmaan olettikin. Pasta oli erinomaista, mutta jo periaatteesta otin jäätävimmän vaihteeni päälle, söin, kiitin kohteliaasti ja lähdin. Ärsyynnyin hivutustekniikasta; jos miehellä ei ole kanttia kutsua reilusti kotiinsa, minulla ei ole syytä istuskella siellä.
Mitä tahansa parlamentissa tehdäänkin, se sietää tehdä kohteliaaseen muotoon käärittynä. Olen joutunut uudelleen palauttamaan mieleen Höflichkeitin, johon nuorena Wienissä opiskellessani tutustuin. Hississä ei käytetty hetkeäkään energiaa sen arvioimiseen, pitääkö tervehtiä; tervehdittiin ilman muuta. Kaupan kassa lateli asiakkaalle varmuuden vuoksi nelinkertaiset kiitokset peräkanaa: Danke sehr, Danke schön, Danke vielmals, hertzlichen Danke. Jos sen ylenpalttisuuden yhdistää suomalaiseen kankeuteen, lopputulos on jo kohtuullinen.
Kohteliaisuus on käsite, joka mielestäni ymmärretään aidosti eri lailla Suomessa ja Keski-Euroopassa. Suomalaiselle se on tilan antamista, jopa rauhaan jättämistä. Euroopassa se on ehdottomasti huomaamista ja kontaktinottoa.
Suomalaisittain minulla on paha taipumus sanoa mielipiteeni suoraan ja heti. Suoruus saattaisi olla parempi säästää erityistilanteita varten, jolloin shokkivaikutuskin on suurin. Suomalaisten tietty niukkuus on kuitenkin oikeissa yhteyksissä myös suuressa arvossa. Kollegat, etenkin puheenjohtajat, ovat joskus liikuttavan kiitollisia ekonomisesta tyylistämme puhua: emme jaarittele, sanomme yleensä sanottavamme tiiviisti ja selkeästi. Emme siis varasta yhteistä kallista aikaa valiokunnissa tekemällä kollegoja kärsimättömiksi vuolaudella, toisin kuin vaikkapa ranskalaiset tai italialaiset. Täysistunnossa puheaika on onneksi rajoitettu, mutta valiokunnassa jäseniä ei pidätä mikään. Aika ajoin se tietää latteuksia liukuhihnalta.
Latteuksien lisäksi ympäristövaliokunnan jäsenen on hallittava laaja skaala asioita ja teknisiä termejä, sillä aihepiiriimme kuuluvat kansanterveyskysymykset, kuluttajasuoja ja ympäristöasiat. Asialistallamme on yhtä hyvin suklaan rasvan koostumus, lisäaineet mehuissa, pakkausjätteet, polttolaitosten päästörajat, lentomelu, silikonirinnat, kosmetiikan eläinkokeet, ongelmajäte, autonrenkaat tai kielletyt kemialliset aineet. Tulkeille ja kielenkääntäjille tekninen sanasto on toisinaan kova haaste. Jätteenpolttodirektiiviä käsittelevän täysistuntopuheeni jälkeen pöytäkirjatoimistosta soitettiin ja kysyttiin kohteliaasti, olenko aivan varma että mainitsemiani jäte-jakkeja todella on olemassa. Olin sanonut istunnossa, että tietyille jätejakeille, so. jätejae, on vaikea löytää muuta hyötykäyttöä.
Laajentumiskeskustelun yhteydessä Unioni on pohtinut sitä, miten tulkkausongelmat voitaisiin ratkaista tulevaisuudessa. Tällä hetkellä viidentoista jäsenmaan EU:ssa kieliä on 11, mutta laajentumisen jälkeen niitä on 23. Yksitoista kieltä tarkoittaa sitä, että mahdollisia tulkkausyhdistelmiä kielestä suoraan toiseen on olemassa 110. Kahdenkymmenenseitsemän maan EU:ssa, jos tulkkaus suoritettaisiin samalla periaatteella, mahdollisia kieliyhdistelmiä olisi 506. Vaihtoehtoisesti voitaisiin harkita ns. reletulkkausta, jolloin esimerkiksi eksoottinen ja vaikeaksi havaittu suomi kääntyisi ensin esimerkiksi englannille, josta se käännettäisiin muille kielille. On kuitenkin pelätty, että mutkan tekevä järjestelmä heikentäisi käännöksen laatua.
Komission puheenjohtaja Romano Prodi esitti yhden kielen mallia, joka valitettavasti ammuttiin nopeasti alas ilman vakavampaa keskustelua. Englanti työkielenä säästäisi kuluja huomattavasti; ja joka tapauksessa sen osaaminen on välttämätöntä, koska meillä on kokouksia, joissa tulkkauspalveluita ei ole. Pahimpana vaihtoehtona pidän sitä, että Unioniin jäisi 3 – 6 työkieltä. Näin synnytettäisin selvä retorinen eliitti, jolle itsensä ilmaisu olisi vaivatonta. Me muut saisimme tarpoa kieliviidakossa jähmeämmin. Tästä syystä kannatan yhden kielen mallia – tai sitten kaikkien. Dokumentit tulisi kuitenkin kääntää entiseen tapaan kaikille jäsenmaiden kielille. Kysymys on kansalaisten oikeuksista.
Kielten sekamelska ei ole Suomenkaan poliittisessa historiassa tuntematon asia. Matti Klingen Suomen keisariajan historiaa käsittelevässä kirjassa kuvataan, kuinka vuoden 1885 valtiopäivät avattiin keisarin venäjänkielisellä puheella, jonka senaattori Molander käänsi sekä ruotsiksi että suomeksi; maamarsalkka vastasi ritariston ja aatelin puolesta ranskaksi ja porvarissäädyn puhemies ruotsiksi, mutta pappissäädyn ja talonpoikaissäädyn puhemiehet suomeksi.
Suomalaiset kuuluvat parlamentissa viiteen suurimpaan poliittiseen ryhmään. Näistä vihreät (Hautala ja Wuori) ja vasemmisto (Seppänen) ovat samaa kokoluokkaa, ryhmissä on noin 45 jäsentä, liberaaleissa (Pesälä, Pohjamo, Thors, Virrankoski, Väyrynen) jäseniä on 53, sosialisteilla (Iivari, Myller, Paasilinna) 179 ja kristillisdemokraateilla ja Eurooppa-demokraateilla (Kauppi, Korhola, Matikainen-Kallström, Suominen ja Vatanen) 233. Vaikka olen hyvin tyytyväinen ryhmävalintaani, en ole suinkaan aina pysytellyt äänestyslistan mukana. Toisinaan lyhytnäköisesti hahmotetut taloudelliset edut hallitsevat kannanmuodostusta liikaa, esimerkiksi ympäristön ja kehitysmaiden kustannuksella. Hyvänä puolena on suuri koko, joka takaa erinomaiset vaikutusmahdollisuudet. Ryhmä on myös riittävän heterogeeninen sille, jota oikeaoppisuus ahdistaa. Jos liittovaltioistuminen kiusaa, voi lohduttautua brittitoryjen panoksesta, jos taas viimeksimainittujen oikeistolaisuus alkaa siepata, voi liimautua vaikkapa Hollannin ja Belgian kristillisdemokraattien kylkeen.
Ei ole enää mikään salaisuus, että Keskustan miehet ovat väärässä ryhmässä. Sen he tuntuvat tajuavan itsekin. Liberaalien ELDR on vankan federalistinen arvoliberaali joukkue, jossa antifederalistinen arvokonservatiivinen keskustalaisuus ei suoranaisesti pääse puhkeamaan kukkaan. EPP esimerkiksi olisi paljon luontevampi kotipesä, sen varmistaa jo EU-valtaa kammoksuvien brittien läsnäolo. Olen toisinaan houkutellut Keskustan miehiä ryhmäämme. Sille olisi järkevät sisäpoliittisetkin perusteet: europolitiikka voisi olla sopivan harmiton yhteistyön laboratorio. Vielä pätevämpi syy on herra Pesälä, ilmapiirin kohottaja Jumalan armosta. Hän yksinkertaisesti levittää leppoisaa tuulta ympärilleen. Politiikassa sellaisia ei ole liikaa.
Räkää sääressä
Totean heti alkuun, että mieltymykseni miehiin ei ole syntynyt aivan tyypillisissä oloissa. Kävin poikakoulua. Tai siis melkein poikakoulua; genitaaliremppaa minulle ei ole tehty. Kuuluin Lahden Lyseon lukion neljän ensimmäisen naisylioppilaan joukkoon, ja mielelläni kuvittelen ettei muutama naisenalku vielä pystynyt turmelemaan poikakoulun aitoa tunnelmaa. Haluaisin myös uskoa, että me saimme autenttisen mahdollisuuden katsella miesten elämää melkein huomaamatta, kuin kärpäsenä katossa. Mutta tietenkään se ei ole kokonaan totta. Me naiset herätimme huomiota kaikella mitä teimme tai jätimme tekemättä, ja totta kai saimme siitä myös kuulla.
Kaikki eivät sitä kestäneet. Lukion alkaessa ensimmäisellä viikolla meitä oli viisitoista, viikkoa myöhemmin jo yli puolet oli lähtenyt.
Minulle ei tullut mieleenkään karata pois poikajoukosta. Eräs heistä oli jo vuotta aiemmin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun seisoin kerran poikalyseon edessä liikennevaloissa. Takaani kuului raskasta kiroilua, käännyin, ja yhtäkkiä iso jätkä pyyhkii maassa hanskallaan farkunlahjettani selittäen, ettei hänen ollut tarkoitus sylkäistä sääreeni. Olin niin hämmentynyt, etten valitettavasti muista räkijästä mitään – paitsi sen olennaisen: minulle hän oli sankari ja herrasmies, kaiken miehekkään vastuun ruumiillistuma. Yhtä hyvinhän hän olisi voinut muina miehinä antaa liman lillua ajatuksiinsa vaipuneen tytön lahkeissa.
Tämän tapahtuman herättämällä hellyydellä tulkitsin myöhemmin suurinta osaa poikakoulun arjesta; uskoni syvällä piilevään herrasmieheyteen oli luja. Karu kielenkäyttökään ei erityisemmin järkyttänyt, ja siellä pärjätäkseni opin kai aika pahaksi itsekin. Kaikkea en silti oppinut: koko lukioajan minulla oli lempinimi, jota olin hymyillen kantanut. Vasta vuosia myöhemmin punastuin postuumisti lukiessani yliopiston kirjastossa slangisanakirjaa.
Kehotus käteenvetämiseen oli poikakoulussa yleisin toivotus, jolla kommentoitiin hyväntahtoisessa hengessä milloin mitäkin tekemisiä pitkin päivää. Sellaisesta tuli ennen pitkää korvissani spontaani, harmiton fraasi. Vielä vuosien ajan se lipsahdellessaan aiheutti kiusallisia tilanteita, ennen kuin opin kuulemaan lauseen normaaliväestön tavoin.
Lukion jälkeen seurasivat yliopisto-opinnot ja kahdeksankymmentäluku. Teoreettisen filosofian opiskelijat olivat yhä miesvaltaista sakkia, mutta teemat olivat jo toisesta maailmasta. Juuri kun olin oppinut ottamaan kaiken ilon irti siitä, että olin erilainen, nainen, silloinen feminismi todisti että erot ovat vain asenteellisen kasvatuksen tulosta. Jo vauvoja kohdellaan eri tavoin: tytöille leperrellään, poikia pomputetaan. Lapsia saatuani tuo oli helppo osoittaa vääräksi. Lirkuttelin samat jutut, annoin samat lelut, mutta aivan erilaista jälkeä syntyi. Poika yksinkertaisesti heitti nuken nurkkaan ja alkoi kruisailla vaunuilla siinä missä tyttöni hellivät, pukivat ja riisuivat nukkea.
Yhdeksänkymmentäluvulla pohdittiin miehen kriisiä. Suomalaisen miehen kurjuuskuvailusta tuli sosiologinen hitti. Miehillä ei ollut intuitiota. He ajattelivat kaavamaisesti. He eivät osanneet käsitellä tunteitaan. Seksin hienomotoriikasta he eivät ymmärtäneet mitään. He olivat eksyksissä. He pukeutuivat surkeasti. He haisivat.
Jos niin olisi puhuttu mistä tahansa vähemmistöistä, etnisistä ryhmistä, kokonaisista roduista tai vaikkapa eläimistä, olisi syyllistytty jo kuolemansyntiin. Naisista puhumattakaan – sitä ei uskaltanut edes ajatella. Mutta puolesta ihmiskuntaa sai sanoa, mitä ikinä huvitti.
Mies-naiskeskustelun piirteet alkoivat harmittaa minua yhä enemmän. Enää en tiennyt olinko enemmän pahoillani miehen puolesta vai omasta puolestani. Jostakin minuun oli tullut alkukantainen tarve tuntea kunnioitusta miessukupuolta kohtaan. Eikä pelkästään sitä yhtä miestä, rassukoiden joukosta seulottua poikkeusyksilöä kohtaan vaan miestä yleensä. Syyt siihen ovat puhtaasti nautinnollisia.
Tässä suhteessa nollakymmen voisi olla kivaa aikaa. Jokin heiluriliike on tasaantunut. Jospa vihdoin sukupuolten keskinäinen kunnioitus parantaisi haavoja ja aiheuttaisi ihanan kierteen, josta seuraisi yhä lisää kunnioitusta.
Loppukohotus: Myöhemmin kuulin myös naapurissa sijaitsevasta yhteiskoulusta löytyneen ennenkuulumatonta herrasmiesmäisyyttä. Tämän sekakoulun kasvatti oli koulukaverinsa kanssa elokuvissa. Kun poika huomasi neidon päästäneen äänettömän mutta voi niin kovin aromirikkaan pierun, hän välittömästi otti vastuun tapahtuneesta, pelasti tyttönsä maineen ja kunnian päästämällä itse erityisen äänekkään version.
Mitä miehiä!
Miehen Gloria, elokuu 2000
