Arvoisa puhemies,
Kun EU:ta perustettiin, sen maatalouspolitiikan yksinkertainen tavoite oli taata elintarvikkeiden riittävyys sota-ajasta toipuvassa pulataloudessa. Siten perustamissopimuksen 33 artikla yhä edelleen esittää tavoitteeksi toisaalta maatalouden tuottavuuden lisäämisen ja maataloustulon turvaamisen, toisaalta elintarvikkeiden saatavuuden varmistamisen kohtuullisin kuluttajahinnoin. Lisäksi pyrkimys on, että nämä tavoitteet kohtaavat – eli saavutetaan vakaus maataloustuotteiden markkinoilla.
Jos perustamissopimus kirjoitettaisiin nyt, luultavasti lisättäisiin jotain kaunista kestävästä kehityksestä, ruokaturvallisuudesta ja eläinten hyvinvoinnista. Eikä ruokatuotannon riittävyydestä ehkä nähtäisi tarpeelliseksi sanoa enää niinkään paljon, sillä EU:n omavaraisuus saavutettiin 60-luvulla ja tuotantoa on riittänyt yli tarpeen 70-luvulta lähtien.
Maatalouspolitiikan paradigman muutos on siis ollut tarpeen jo pitkään, mutta ruokaturvallisuuden kriisit ovat tehneet siitä kiireellisen. Samalla siitä on tullut suuren yleisön silmissä keskeinen testi EU:n uskottavuudelle. Kuluttajan kannalta kysymys ei siis enää ole "kuinka paljon", vaan "mitä" ja "miten".
Luomutuotteiden yhä kasvavat hyllyt kertovat merkittävällä tavalla, että osa kuluttajista on valmis maksamaan laadusta ja turvallisuudesta. Ehkä tässäkin kohtaa sosiaalinen kahtiajako on valitettava totuus: hyvinvointi kasautuu, ja siitä osattomaksi jääneet joutuvat ostamaan määrää, eivätkä pysty vaatimaan laatua. Juuri tämän jälkimmäisen ryhmän suojaamiseksi EU on liikkeellä monin eri välinein, joista tänään keskustelussa on kollega Olssonin raportti.
Lainsäätäjinä ja päätöksentekijöinä meidän on kyettävä löytämään tasapaino käyttämiemme välineiden, niiden rahoituksen ja niiden WTO- yhteensopivuuden kanssa. Toivon mukaan opimme toimimaan proaktiivisesti nykyisen reaktiivisuuden sijaan. Siinä itse asiassa on paras kriteeri uuden yhteisen maatalouspolitiikkamme onnistumiselle.
