Viime päivinä sanomalehdet ovat jälleen julkaisseet tilastoja europarlamentaarikkojen tekemisistä. On listattu läsnäoloa ja raporttien määrää ja niin edelleen. Näitä tekemisiämme saattaa sivullisesta olla vaikeata arvioida kun omatkin kokemuksemme työstämme europarlamentissa ovat niin erilaisia. Yhden suurimmista eroista aiheuttaa valiokunta: jos toimii keskustelevassa ja pohdiskelevassa valiokunnassa, kuten ulkoasiain tai kulttuurivaliokunnassa, voi kokemus työstä olla aivan erilainen kuin esimerkiksi ympäristövaliokunnassa, jossa ollan synnyttämässä suurinta osaa EU-lainsäädännöstä.
Kun viime maanantaina puhuimme lentokentältä parlamentille tullessa muutaman mepin kesken Ilta-sanomien tuoreesta jutusta, jossa oli vihjailtu että meitä varmasti paljon lahjotaan, tokaisi kollegani Paavo Väyrynen etteihän meppejä kannata lahjoa, eihän meillä mitään valtaa ole, lahjoisivat komissiota. Mitä, kiekaisin minä ympäristövaliokunnan jäsen melkein auton tuolilta nousten. Miten niin ei valtaa, mehän osallistumme lainsäädäntötyöhön siinä missä jäsenmaiden ministeritkin neuvostoon kokoontuessaan, sillä yhteispäätösmenettely on jo niin laajassa käytössä.
Väyrynen joka pohtii valiokunnassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ei varmaan valehdellut moittiessaan vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia mutta en kyllä valehtele minäkään, kun sanon että vaikutusmahdollisuudet ovat valtavat. Ympäristövaliokunnassahan olen tekemässä lainsäädäntöä, joka pakottaa jäsenmaita toimiin.
Eli lahjotaanko meppejä, kuten IS antoi ymmärtää ilmiselvässä kesäisessä palstantäytejutussa? Toimittaja kirjoitti: "Parlamenttiedustajat ovat usein voimakkaan lobbauksen kohteena, joten on hyvin epätodennäköistä, etteikö heille myös tarjottaisi erilaisia lahjoja." Juttu vihjasi jo otsikoissaan, että vaikenemme saamastamme kestityksestä.
Vaikenemme, koska kovin juhlallista kerrottavaa ei ole. Olisi toimittajakin tullut siitä vakuuttuneeksi jos olisi kysynyt, mutta suomalaiskansallista kaunaa ruokkiva juttu olisi silloin jäänyt tekemättä.
Koska olen parlamentin suurimman poliittisen ryhmän jäsen ja työskentelen kaikkein lainsäädännöllisimmässä valiokunnassa, olen epäilemättä hartaasti lobattu kohde. Uskon siis voivani sanoa jotakin yleispätevää yksittäisten meppien vastaanottamien lahjusten määrästä. Kertaakaan ei ole käynyt niin että varsinaisessa lobbaamistarkoituksessa minua lähestynyt ihminen olisi antanut lahjoja. Toisin sanoen, jos joku tulee luokseni puhuakseen tulossa olevasta direktiivistä tai lausunnosta, koskaan ei ole käynyt niin hankalasti, että tulija toisi mukanaan lahjan. Voi olla, että molemmat osapuolet tiedostavat sellaisen keskustelutilanteen vaatiman hygienian tarpeen. Muuten tutustumiskäynnillä oleva vieras saattaa joskus jättää lahjan, esimerkiksi huivin tai paikkakuntaa esittelevän kirjan, joskus cd-levyn – mutta ammattilobbarit tekevät sen aniharvoin. Kaiken kaikkiaan uskoisin, että saamamme lahjat eivät ylitä suomalaisen keskivertotoimittajan saamien lahjojen arvoa.
Sen sijaan on kyllä totta, että lobbari tarjoaa lounaan tai illallisen, koska nämä syömisajat ovat aikoja jolloin voimme ihmisiä tavata; muuten päivät ovat täynnä kokouksia. Omalla kohdallani lobbaajat pääsevät erityisen halvalla, koska korvaan lounaan hedelmillä (raskaat lounaat väsyttävät ja pilaavat helposti lopun työpäivän) ja alkoholinkin suhteen olen tunnetusti pienkuluttaja.
Mutta jotta tämä tulisi oikein konkreettiseksi, rupesin oikein miettimään mitä lahjoja meppi on näinä kahtena vuotena saanut. En osannut tehdä erottelua, edustaako lahjanantaja virallista tai hyötyvää tahoa vai ei, koska kenellä tahansahan voi olla pyyteitä mepin suhteen. Tunnustan, että lahjat ovat ihan kivoja ja itseänikin ilahduttaa antaa niitä. Useimmat niistä on annettu tutustumiskäyntien tai vierailujen yhteydessä. Siksi ne ovat pikemminkin kohteliaisuus- kuin lahjontaeleitä. Mieleeni ovat jääneet lukuisat lentoyhtiöiden oksennuspussit joita tulijat ovat tuoneet, itsetehdyt savi- ja posliinityöt, pakkaus Kouvolan lakritsaa, hammaspeili, pussi luomuvihanneksia, patakinnas, kirveenvarsi. En voi unohtaa myöskään tuntemattomalta lähettäjältä postissa tulleita Wolfordin naistensukkia (kiitos siis, jos kuulet tämän, tosi hienothan ne olivat).
Saattaa olla, että lahjomisesta puhuva toimittaja oli katsonut amerikkalaisia elokuvia; sikäläinen kulttuuri eroaa eurooppalaisesta politiikankin suhteen. Tästä hyvä esimerkki on peräisin eräältä lobbarilta, joka kertoi UPM-Kymmenen ja amerikkalaisen Championin välisistä neuvotteluista mahdollista yhdistymistä koskien – sittemminhän hanke kariutui. Amerikkalaisen osapuolen oli hyvin vaikeata uskoa, että eurooppalaisille poliitikoille ei anneta rahaa. USA:ssa firmat budjetoivat automaattisesti tietyn summan, joka menee kulloinkin lobattavan poliitikon vaalikassaan. "Miten sitten voitte varmistaa, että he kuuntelevat teitä", ihmettelivät amerikkalaiset. "Ei sitä voikaan", vastasi suomalainen, "mutta jos luottaa asiaansa, että se on järkevä, kai se kiinnostaa meppejäkin."
Tuo suomalainen lobbari oli oikeassa. Riittää kun juttu on järkevä, pysähdyn kuuntelemaan.
Pakina Lapin radiossa, 28.06.2001
