Takavuosina kaksi nuorimmaistani olivat koukussa tv:n tenavatähtikisoihin. Lasten laulamat iskelmät hallittiin paremmin kuin potallakäynti, ja maailma näyttäytyikin pienille ennen muuta mahdollisten mikrofonien kasvualustana. Kynttilä, kurkku, porkkana, nakki, puuterisivellin, taskulamppu, mikä vain käteen ja taas laulatti. Ei kai siis ollut ihme sekään, että saunassa pari-kolmivuotias yritti poimia isän jalkovälistä potentiaalisen mikrofonin aloittaakseen mahtavasti "Viiläkö on villihevosia…"
Muistan tuolloin ajatelleeni, että tämänkin saisi väännettyä likaiseksi jutuksi – jos tahtoisi. Lehdistössä pitkään puitu Niko-tapaus oli varmaan jättänyt moniin epämääräisen pelon: entä jos tarhantädit kuulevat vain osan ja käsittävät senkin aivan väärin. Kyseessähän oli tilanne, jossa lapsen huostaanotto oli ilmeisesti perustunut hoitajien liian lennokkaisiin tulkintoihin lapsen puheista. Tuntui, että ilmassa leijui intoa nähdä insestiä vaikka missä.
Tätä intoa on kanavoitu viime vuosina myös tavalla, joka särkee kokonaisia maailmoita. Riitaisten avioerojen yhteydessä on tehty oikeusmurhia, kun insestiepäilyjä on käytetty tarkoitushakuisesti huoltajuuskiistan välineenä Asia on vakava: paitsi että sillä loukataan syyttömiä, myös todellisten uhrien mahdollisuutta saada oikeutta murennetaan joka ainoa kerta, kun asialla huidotaan umpimähkään.
Insestikohun sanotaan vaikeuttaneen suuresti pedofilian ja insestin uhrien asemaa. Olin kerran seminaarissa, jossa seksuaalisen hyväksikäytön uhreja hoitava terapeutti väitti Niko-tapauksen pelottaneen viranomaisia; nykyään lapsen etuja lähdetään ajamaan hyvin haluttomasti. Myös rikospoliisin terveiset olivat samat: lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ei puututa lainkaan siinä määrin kuin olisi syytä. Ja syytä on, satoja lapsia käytetään seksuaalisesti hyväksi Suomessakin.
Suomen Kuvalehti (23/2001) otti esiin kirkollisia piirejä pitkään puhuttaneet pedofiliaepäilyt Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodissa. Poliisi tutki tapausta, syytettä ei nostettu. Jos muutoin haluaisikin pysytellä neutraalina asiasta, jota on vaikea jäljestäpäin todistaa, epäilykset herättää viimeistään tutkinnassa ilmenneet huolimattomuudet ja epäselvyydet, päätutkijan erottaminen ja todistusaineistojen hukkaamiset. Kuten päätoimittaja Tapani Ruokanen totesi, yhteiskuntasopimus perustuu siihen, että viranomaisiin voi luottaa. Odotan, seuraako asiassa jatkotoimia. Tarkkuutta ja läpinäkyvyyttä on oikeus vaatia: se on sekä uhrien että syyttömästi syytettyjen ainoa toivo rikostyypissä, jonka todentaminen on niitä kaikkein vaikeimpia.
Brysselin oikeuspalatsin portaiden yläpäässä sisäänkäynnin vieressä on Belgian lapsiuhreille omistettu muistomerkki, joka toimii hiljaisena mielenosoituksena ohikulkijoille. Valokuvin, kukin ja kynttilöin koristettu alttari ei ole virallinen rakennelma vaan yksittäisten kansalaisten aikaansaannos, tehty muistuttamaan tuomitsematta jätetyistä tapauksista Belgian oikeuslaitosta, johon ei enää luoteta. Toivottavasti näin ei käy koskaan meillä.
Filosofi Juha Varto esitti muutama vuosi sitten kirjassaan Lihan viisaus yllättävää tekstiä, jonka voisi tulkita aikuisen ja lapsen välisen erotiikan puolustukseksi. Vahingollisempaa kuin eroottinen hellyys on aikuisten hysteria aiheesta, hän sanoi. Argumettina oli, että lapsi on eroottinen olento.
Olen valmis ostamaan premissin, en johtopäätöksiä: lapsi on eroottinen, ehdottomasti. Siksi hänellä on oikeus olla tutustumatta erotiikkaan jotakin muuta reittiä kuin täsmälleen omaansa. Oikeus olla näkemättä pornoa. Oikeus tuntea halu, kun se nousee omasta maailmasta. Nauttikoon erotiikasta, mutta omilla ehdoillaan.
Tässä yksi ongelma onkin, tulee mieleen nykyajan lasten maailmaa seuratessa. Koululaisten suosima Moon-tv esimerkiksi tekee kovasta pornosta niin arkipäiväistä itsestäänselvyyttä, ettei sitä usko ellei näe omin silmin. Mietin, onko tällaisella tarjonnalla turrutetulla nuorella enää mitään reittiä siihen aistien ihmeelliseen maailmaan, jossa käteen tarttuminenkin saa aikaan vapaan pudotuksen tunteen.
Miehen Gloria, Heinäkuu 2001
