Kristillisdemokraatit ovat viime vuosina tuplailleet ja triplailleet kannatustaan Pohjoismaissa. Puheenjohtajat Alf Svensson Ruotsissa ja Kjell-Magne Bondevik Norjassa ovat maansa suosituimpia poliitikkoja. Arvojen kaipuu on selvästi nostattanut kristillisten arvojen kysyntää. Ei siis ihme että joissakin politiikan piireissä on alettu hermoilla, voisiko Kristillinen liitto aiheuttaa jotakin vastaavaa hämminkiä Suomessa. Rohkaisen hermostumaan, vaikka ajatus kuulostaakin mahdottomalta niistä, joiden mielikuvissa SKL on sementöity pysyvää ahdistusta levittämään.
Nuorena lukiolaisena 70-luvun lopulla tein lyhyeksi jääneen poliittisen retken liittymällä Suomen kristilliseen liittoon. Siihen aikaan SKL edusti minulle melkeinpä eksoottisen jännittävää rohkeutta sulkeutuneessa Kekkoslovakiassa. SKL, pieni vaikka olikin, oli harvoja sananvapauden symboleja. Sain todella hyviä kiksejä myös siitä, että SKL julkesi asettaa presidenttiehdokkaan vuoden 1978 vaaleihin. Ehdokkuus oli tärkeä, koska näin torjuttiin – demokratian kannalta aika nolo – uuden poikkeuslain mahdollisuus Kekkosen kauden jälleenjatkamiseksi.
Enkä ollut ainoa, joka vielä 70-luvulla näki jotakin toivonpilkettä kristillisissä. Tiettävästi mm. Olli Valtonen ja Tapani Ruokanen olivat lyhyen aikaa aktiiveja SKL:n nuorissa – kunnes lannistuivat.
Kahdeksankymmentäluvulla SKL alkoi yhä enemmän vaikuttaa pieneltä herätysliikkeeltä, etenkin mediassa. Politiikanvastaisella vuosikymmenellä se oli erityisen vieraannuttavaa. Korporaatiohenkinen puolue toi mieleen jonkinlaisen uskovaisten MTK:n. Oliko se olemassa pientä valittujen joukkoa vai yhteiskuntaa varten? Jotkut ilmeisesti myös käsittivät väärin poliittisen vaikuttamisen rajat – ikään kuin yhteiskuntaa yritettäisiin hengellistää lainsäädännön avulla. Kristittynä koin sellaisen legalismiksi – jos teologinen hienostelu sallitaan.
Pahoittelen nyt samantien: en ehdottomasti tee oikeutta sen piirissä toimineille monille hyville ihmisille tiivistäessäni näin SKL:n historiaa. Mutta vaikutelma oli kiistaton, valitettavasti. Sama ilme jatkui vielä 90-luvun alkupuolen.
Olen pitkään haaveillut puolueesta, jolle kristilliset arvot tarkoittavat ihmisarvon kunnioitusta, suvaitsevaisuutta, heikomman puolelle asettumista, globaalia oikeudenmukaisuutta, perheiden tukemista ja vastuuta ympäristöstä.
Kristillisiä aloin katsella uudelleen sillä silmällä kun Bjarne Kallis ja Milla Kalliomaa tulivat puoluejohtoon. Sekin kyllä vei aikansa: Kalliksen kuuluisia kalsareitakin pidin omituisuutena, koska en ymmärtänyt yhdistää huumoria SKL:oon. Puhumattakaan itseironiasta, jota uskoin olevan yhtä vähän kuin erotiikkaa Vatikaanissa.
Nyt olen löytynyt lammas ja palannut tuhlaajapoika. Karsina on muuttunut avarammaksi siitä kun lähdin. Nimeäänkin puolue on vaihtamassa Suomen kristillisdemokraateiksi: on aika näkyä nimessä, että kyse on poliittisesta puolueesta. Epäilemättä kirkotkin tuntevat helpotusta, jos yksi puolue ei leimaa koko kristikuntaa.
Uutislehti 100, Maaliskuu 2001
