Painajaisen jälkeen

31.1.2001

Muutama vuosi sitten luin erikoisen lehtijutun englantilaisperheestä, jonka kaikki kolme lasta kärsivät harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta. Terveet vanhemmat olivat kantaneet perimässään samaa geeniä, joka molemmilta perittynä sai aikaan sen, etteivät jälkeläiset tunteneet kipua. Mikä "sairaus", ehdin ihastella yhden typerän blondisekunnin ajan.

Samantien totta kai tajusin. Se, että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eikä kenenkään heistä ennustettu saavuttavan aikuisikää.

Fyysisen kipuaistin lisäksi ihmisellä lienee myös henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi. Samantekevää, mutta idea on sama: kertoa rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista.

Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen yhteiskunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota, turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki.

Lähes jokainen osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta jossa ihmiset viihtyvät.

Mutta on syytä miettiä, mitä eettisiä pohjarakennelmia yhteisössä vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan ja miten pidetään yllä? Ja tekeekö sitä enää kukaan?

Tätä pohti myös filosofi Sirkku Hellsten muutama vuosi sitten kirjassaan Oikeutta ilman kohtuutta. Tuossa – harmi kyllä loppuunmyydyssä – loistoteoksessaan hän kyseli, miksi samat arvot jotka alunperin antoivat liberalistiselle yhteiskuntateorialle sen voiman ja joustavuuden, näyttävätkin nyt kääntyvän sitä itseään vastaan.

Niin käy kun mihinkään ei sitouduta. Puolueettomuuden ihanne sammuttaa eettisen keskustelun. Suvaitsevaisuuden käsite esimerkiksi kääntyy päälaelleen, jos sen ajatellaan toteutuvan moraalisen välinpitämättömyyden kautta – se puolestaan johtaa suvaitsemattomuuteen.

Kirjoitan tämän kaiken siksi, että toissa aamuna heräsin painajaiseen. Tajusin miten lyhyt askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta on äärimmäisen valvottuun. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, on selvää että ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta. Tarvittava tekniikka siihen jo on.

Uutislehti 100, Helmikuu 2001

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *