Moni kristillisdemokraatti ja itse asiassa muutama muukin hieraisi silmiään katsellessaan pääministeri Paavo Lipposen kommenttia SKL:n eurovaalivoitosta viime vuonna. Vaaliyön jälkeen tulosta arvioinut aamuäreä pääministeri piti kristillisen läpimenoa asiana, joka "ei lupaa hyvää naisen asemalle Euroopassa". Kukaan ei osannut sanoa mitä Lipponen tarkoitti, hänen avustajiltaankin olen asiaa tilaisuuden tullen kysäissyt, mutta lausunto tuntuu jääneen kryptiseksi.
Jouduin heti tuoreeltaan kommentoimaan asiaa eri tiedotusvälineille, ja halusin totta kai sanoa muutakin kuin sen, että pidin kuulemaani urosvetoisen poliittisen koneiston narskutuksena. Arvelin pääministerin ajatelleen kristillisdemokraattien ehdottamaa veromallia, joskin väärinymmärrettynä. Sen yksi ideahan oli taata perheille, joissa syystä tai toisesta vain toinen on ansiotyössä, vähän kohtuullisempi veroprogressio. Nykyinen malli olettaa automaattisesti perheeseen kaksi tulonsaajaa.
Kristillisten ehdotuksessa ei ollut kyse paluusta vanhaan yhteisverotukseen, jossa molempien tulot laskettiin yhteen, ja progressio kasvoi. Tämä malli toimi tavallaan toisinpäin: yhden tulot jaettaisiin kahdelle, ja veroprogressio laskisi. Lisäksi kyse oli vaihtoehdosta, jonka saisi halutessaan valita. Ketään ei pakotettaisi, ei edes johdateltaisi, nyrkin ja hellan väliin.
Ja mitä pahaa on siinä, vaikka tämä houkuttelisikin miehiä tai naisia jäämään välillä kotiin lapsia tai omaistaan hoitamaan? Tämä on merkillinen yhteiskunta, kun elävään ihmiseen satsaamista arvostetaan niin vähän.
Kuluneen syksyn uutiset ovat kertoneet nuorten ja lasten vakavista ongelmista. Heidän auttamisekseen vaaditaan ja tarvitaan lisää mm. psykiatrian määrärahoja. Myös koulukiusaamisen estämiseen on kaivattu yhteiskunnan toimia kyseisiä resursseja kasvattamalla. Terapeutti Tommy Hellsten totesi äskettäin Kotimaa-lehden haastattelussa, että tämä on yritys ratkaista ongelma väärästä päästä, oireista. Olisi mm. mentävä kiusaamisen syihin. Taustalta löytyy aikuisten poissaoloa ja lasten yksinäisyyttä. Hellsten peräänkuulutti yhteiskunnalta toimia perheiden yhdessäolon tukemiseen.
Tätä mekin tarkoitimme, emme sen pahempaa alistamista. Perheiden tukemista on mm. se, että kotona tehtävän yhteiskunnalle tärkeän hoivatyön arvostus näkyisi verohelpotuksina.
Alkusyksystä uusimme veroehdotuksemme osana omaa varjobudjettiamme. Budjettikeskustelun yhteydessä kolumnistit valittelivat heikkoa oppositiota, joka räksyttää vastaan mutta ei anna konkreettisia lukuja ja numeroita vaihtoehdoksi. SKL ei tehnyt näin vaan esitti numero numerolta miten temppu tehdään toisin. Nyt emme kaipaisi muuta kuin reilua keskustelua aiheesta.
Kristillisdemokraatit ovat korostaneet olevansa perhepuolue. Käsite kaipaa tarkennusta, varsinkin kun keskustelu perhearvoista luisui alkuvuodesta turhauttavaan suuntaan. Itse ainakin vaivaannuin presidenttiehdokkaiden henkilökohtaisten elämäntapojen tahdittomasta ruotimisesta. Perheteemaan ei myöskään sovi moraalisen omahyväisyyden ylängöillä kiipeily; elämä on vaikeaa ja saattaa yllättää monella tavalla.
Joistakin EU:n ihmisoikeusasiakirjan ympärillä käydystä keskusteluista minulle on syntynyt vaikutelma, että sanasta perhe on tulossa poliittisesti epäkorrekti käsite, niin ahkerasti jotkut ryhmät ovat siivoamassa sanaa pois. Naisten ja perheiden oikeuksien välillä nähdään mielestäni tarpeeton ristiriita, joka pyritään sovittamaan hylkäämällä perheet sen sijaan, että etsittäisiin uudenlaista ja tasa-arvoista eurooppalaista perhepolitiikkaa.
Aikoinaan suurelta latteudelta tuntunut puhe perheestä yhteiskunnan perussoluna tai tukijalkana onkin yllättäen alkanut kuulostaa korvissani vakavastiotettavalta, melkein radikaalilta poliittiselta viestiltä. Perhe on se rakenne yhteiskunnassa, joka itsessään voisi tuottaa rakkautta ja välittämistä. Näitä ilman ei kukaan selviä terveeksi yhteiskunnan jäseneksi. Yhteiskunta voi kyllä olla oikeudenmukainen mutta se ei voi koskaan rakastaa; siihen sen syli on liian kylmä ja käsi liian lyhyt. Siksi tarvitaan perheitä, kaikenlaisia.
KV, Lokakuu 2000
