Kollegani Euroopan parlamentissa, edustajat Pesälä ja Pohjamo kirjoittavat Vieraskynässä (HS 10.5.) EU-parlamentin työskentelyssä kokemistaan ongelmista ja puutteista. Kirjoituksen voisi liittää siihen ajankohtaiseen keskusteluun, jota parlamentti itse käy erityisesti laajentumiseen varauduttaessa. Juttu sisältää kuitenkin asiavirheitä, jotka antavat väärän kuvan EU:n päätöksentekojärjestelmästä. Olen itse jäsenenä ympäristövaliokunnassa, joka kuuluu parlamentin lainsäädännöllisimpiin valiokuntiin. Voin vain sanoa, että hämmästyin työskentelemmekö ylipäänsä samassa talossa.
Kaikkein hämmästyttävin väite koski komission vähäistä osuutta parlamentin lainsäädäntötyössä. Kirjoituksessa annettiin ymmärtää, että parlamentin jäsen laatii mietinnön pohjapaperin, ja se voi siksi olla hyvinkin sattumanvarainen ja yksipuolinen tehtävän saaneen laatijan intressien ja kansallisuuden mukaan. Pesälä ja Pohjamo toivoivat sen sijaan, että komissio esittelisi valmisteluvaiheen aluksi pohjaesityksen, jota valiokunta kommentoisi. Ihana kyllä, näin tapahtuukin.
EU:ssa ainoastaan komissiolla on aloiteoikeus. Parlamenttiin saapuessaan lainsäädäntöehdotusta on valmisteltu komissiossa usein jopa vuosia, jolloin on myös pyritty saamaan alustavia kommentteja eri maista ja järjestöistä luonnokseen. Parlamentin tehtävä on laatia lainsäädäntöehdotuksesta mietintö. Parlamentti siis kommentoi komission ehdotusta, joka on koko lainsäädäntöhankkeen pohjana. Sen lisäksi on tavallista, että ennen mietinnön kirjoittamista valiokunnassa käydään keskustelu, johon komission asiantuntijat osallistuvat, samoin kuin prosessin kuluessa.
Vieraalta tuntuu myös väite, että parlamentin esittelijän, raportöörin, työ nojaisi vain yhden maan taustatietoihin. Tällaiseen työmoraaliin en ole törmännyt valiokunnassani. Moni raportööri kutsuu kollegoita mukaan antamaan ideoita. Jopa varjoraportööri, joka vastaa yksittäisen ryhmän kannasta, saattaa tehdä samoin. Olen nyt itse EPP:n varjoraportööri ympäristörikoslainsäädäntöä käsittelevässä mietinnössä. Aivan ensimmäiseksi aloin selvittää eri jäsenmaiden käytäntöjä.
Pesälän ja Pohjamon ehdotus kahden esittelijän käytöstä ei ole uusi idea, vaan tavallinen käytäntö silloin kun parlamentti käsittelee poikkeuksellisen laajoja tai tärkeitä asioita – tällainen oli esimerkiksi parlamentin mietintö HVK:sta ja toimielinten uudistamisesta. Ja toisaalta, jos he pitävät ongelmana esittelijöiden laatua, ei määrä liene ratkaisu (senhän voi joskus huomata useiden henkilöiden kirjoittamissa lehtikirjoituksissakin).
Erityisen vaarallisena Pesälä ja Pohjamo tuntuvat pitävän erilaisia "intressejä", joita euroedustajalla saattaa olla. Eikö juuri intressien kirjo tee edustuslaitoksesta edustavan ja ylipäätään tarpeellisen? Lisää "intressejä" Suomen eduskunnassa kansanedustaja saa tietoonsa valiokunnan kuullessa asiantuntijoita. Tämä menettely Euroopan parlamentista puuttuu, ja se on edustajan itsensä korvattava valintansa mukaan keskusteluilla eri näkökulmia edustavien asiantuntijoiden kanssa. Näitä asiantuntijoita kutsutaan lobbareiksi, koska heitä tavataan auloissa eikä virallisissa saleissa, mutta on aivan edustajasta itsestään kiinni, missä määrin ja minkälaisten lobbareiden kanssa seurustelee. Arkipäiväisessä EU-työssä lobbareita kuitenkin ovat yhtä hyvin köyhät ympäristöjärjestöt tai rikkaat firmat kuin suomalaiset valtion virkamiehetkin. Suomalaista lobbausta eli lisää "intressejä" kirjoittajat kaipaavat itsekin.
Kirjoituksessa pahoiteltiin myös, ettei parlamentilla ole sihteeristöä, joka punnitsee lainsäädännön toimimista eri olosuhteissa. Valiokunnillahan on sihteeristöt, jotka tekevät aktiivista pohjatyötä. Tuskin missään parlamentissa voi kuitenkaan kuvitella Pesälän ja Pohjamon kuvaamaa Batman-sihteeristöä, joka ajattelutyöllä testaa lain "yksityiskohtien toimivuutta vaihtelevissa olosuhteissa". Tämä harkinta kuuluu selvästi lait valmistelevalle komissiolle, joka lausuu milloin myönteisen, milloin kielteisen kantansa edustajien esittämiin muutoksiin. Komission jäsen saa vielä ennen lopullista äänestystä täysistunnossa mahdollisuuden kertoa, mitkä muutosesitykset komission käsityksen mukaan ovat kannatettavia ja mitkä eivät.
Pesälä ja Pohjamo esittivät useita uudistuksia tyyliin "Instituutiot eivät saa lähtökohtaisesti olla eri puolilla, vaan yhteistyössä". Mikään ei estä esittämästä tällaisia uudistuksia, sillä aiemmin kukaan muu ei ole huomannut patentoida niitä. Ehkä niitä on pidetty itsestäänselvinä. Esimerkiksi parlamentti on omassa työjärjestyksessään (Tj 80 artikla) vapaaehtoisesti sitonut käsiään, jotta konsensus instituutioiden välillä olisi helpompi saavuttaa.
Samoin ajatus parlamentin roolin rajaamisesta on tuttu – vaikkakin useimmiten esitetään koko EU:n vallan rajaamista, jotta se voisi selvitä tehtävistään myös tulevaisuudessa. Juuri siitä on toistasataa vuotta vanhassa läheisyysperiaatteessa (subsidiariteetti) kysymys. Ongelma ei siis koske parlamenttia erityisesti vaan unionia yleensä: asioita ja yksityiskohtia on nyt liikaa. Tässä Pesälä ja Pohjamo ovat oikeassa. Tahtimme on liian kova; yksi vakava ongelma on se, ettei meillä ole tarpeeksi aikaa tutustua siihen, mistä äänestämme, jos on kyse muiden kuin oman valiokunnan mietinnöistä.
EU:ta pitää saada kritisoida. Mutta faktoihin perustumaton kritiikki muuttuu populismiksi, joka usuttaa ihmisiä turhaan sokeaan raivoon. Surullista on, että se vie pohjaa asialliselta kritiikiltä, joka joskus saattaisi olla aidosti paikallaan.
Helsingin Sanomat, mielipide, 13.05.2000
