Viime kuussa osallistuin Turun kirjamessuilla paneelikeskusteluun, jonka otsikko oli juhlava: Maailmanloppu ja sen edellyttämät toimet. Keskustelumme pohjana oli Pentti Linkolan essee, jonka hän oli kirjoittanut taannoin Suomen Kuvalehteen. Siinä Linkola oli esitellyt ankaran eloonjäämisohjelmansa, josta ei herkullisia yksityiskohtia puuttunut: kansa söisi puolukkasurvosta, jota voi säilöä sähköttömässäkin maailmassa. Kielten opiskelu lakkaisi turismin lopettamisen myötä. Saman uutisen uudelleen julkaisemisesta rangaistaisiin lehtiä ankarasti, sillä paperia ei saisi tuhlata. Tavaran hylkäämisestä niin ikään rangaistaisiin. Niinistö ja Ollila, muiden muassa, laitettaisiin vuoristoleirille uudelleenkoulutettaviksi. Ihmiskunnan pahin uhka, ilmaston lämpeneminen, vaatisi ja oikeuttaisi jyrkätkin toimenpiteet.
Ja mitä sitten jäisi, kun ihmiskunta palaa takaisin luonnohelmaan suurelta harharetkeltään tekniikan parista? Jäisivät laulut, runot, pelit, seuraleikit, yhdessäolo, tanssi, sanoi Linkola.
Asiaankuuluvan kauhistelun ja ihastelun jälkeen keskustelu meni varsin syvälle. Tuli puhe rakkaudesta ja hyvyydestä. Nämä voimat Linkola nimitti kaikkein julmimmiksi ja kauhistuttavimmiksi. Rakkaus estää meitä tekemästä välttämättömiä johtopäätöksiä. Rakkaus ruokkii nälkäisiä, vaikka järkikin sanoo, että elintilan nimissä heidän tulisi antaa kuolla. Rakkaus panee koko veneellisen hukkumaan, kun kun ei löydy sisua hakata kirveellä vedestä kurkottavien käsiä poikki. Mutta tuleva yhteiskunta oppisi vetämään oikeat johtopäätökset, ja lähimmäisenrakkaus lakkaisi raatelemasta ihmiskuntaa.
Huomaan, että tässä kohdin muutun välinpitämättömäksi elämän kiertokulun jatkumista kohtaan. Kysymys hyvyydestä ja rakkaudesta menee suoraan koko olemassaolon keskiöön, kyllä Linkolakin sen tietää ja tuntee nahoissan. Mieluummin vaikka koko ihmiskunta haudan partaalle, rakastaen toisiaan hamaan kunnialliseen loppuun, kuin rakkaudeton elämä ja tulevaisuus. Mieluummin jakamassa viimeinen leipäpala kuin näkemässä jonkun tekevän valintoja, kuka ansaitsee elää ja kuka kuolla. Ja mistä edes runoiltaisiin, tai tanssittaisiin?
Mutta onko syytä kauhistella futuurissa; entä jos hyvyys on jo hyvästelty? Vaikutelma ei synny vain karmeista ja käsittämättömistä uutisista lehdissä, vaan koko kyynisestä aikakaudesta. Ystävä kertoi miettineensä tänä syksynä sekä kirjallisuuden että teatterin yhä synkkenevää ilmapiiriä. Mihin asti esimerkiksi on mentävä, että löytäisi taiteen kuvaamasta hyvyyttä?
Simone Weil on tehnyt teoksessaan Painovoima ja armo lohdullisen ja merkittävän havainnon kirjallisuudesta ja moraalista. Hän pohti sitä, miksi taide niin harvoin onnistuu kuvaamaan hyvyyttä tyydyttävällä tavalla: "Kuviteltu paha on romanttista ja vaihtelevaa, todellinen paha on taas harmaata, yksitoikkoista, autiota ja ikävystyttävää. Kuviteltu hyvä on ikävystyttävää; todellinen hyvä on aina uutta, ihmeellistä, juovuttavaa." Siksi hänen mukaansa kirjallisuus on yleensä joko moraalitonta tai ikävystyttävää, vain nero kykenee tekemään poikkeuksen.
Siis, toivon nimissä, me tarvitsemme joko neroja tai sitten me tarvitsemme juovuttavaa todellisuutta arkeen. Mieluummin molempia.
Vihreä Lanka, Marraskuu 1999
