Viime viikolla filosofi Esa Saarinen, 44, piti jäähyväisluentonsa Helsingin yliopistolla. Yleisön suosima luentosarja päättyi juhlavasti ruusutulvaan ja yliopiston kanslerin mitalinojennukseen. Säkenöivä verbaalitykki aikoo vastaisuudessa keskittyä yrityskonsultointiin ja kirjoittamiseen. Jos liike-elämä vie mennessään yliopistoon turhautuneen mediafilosofin, pitkä ja värikäs akateeminen ura saattaa jäädä lopullisesti taakse.
Kumpaa ihailet, Saarista vai Steinbockia, kysyi nuori naisopiskelija syksyllä 1980, kun olin aloittanut filosofian opiskelun Helsingin yliopistossa. Ulkomailta tulleena oli pakko myöntää, etten tiennyt kummastakaan mitään. Tietämättömyys karisi nopeasti, sillä nuoret tohtorit hallitsivat keinot: Dan Steinbock paljasti rintakarvansa ja Esa Saarinen koko elämänsä.
Punktohtori Saarisen maineen kasvaessa filosofian opiskelijoiden lukumäärä lisääntyi tuntuvasti; samalla myös sukupuolijakauma alkoi muuttua. Yhtäkkiä teoreettinen filosofia ei enää ollutkaan jyrkän miesvaltainen opiskeluala. Ainakin yleisopintojen luennoilla alkoi parveilla nuoria kauniita naisia.
Luennoidessaan nuori Saarinen veti mieluusti filosofisten dilemmojen esimerkit rakkauselämästä: “Siis jos mä niinku rakastelen jotain daamia, niin onko sen oleminen olemista itselleen vai olemista toiselle…” Siinä ohessa selvisivät mm. eksistentialismin tai feminismin perusteet.
Siihen aikaan Esalla ei ollut Pipsaa. Oli innostus, mutta ei kiintopistettä.
Kun Pipsa Pallasvesa 80-luvun puolivälin jälkeen tuli Saarisen elämään, alettiin pohtia kuultaisiinko enää koskaan luentoa, jossa Kuningatarta ei mainittaisi. Näin ei tiettävästi tapahtunut, ainakaan minun aikanani.
Nyt, reilu vuosikymmen myöhemmin, kysyn luentosarjan osallistujilta, onko Saarisella enää ollut tapana mainita Pipsaa. “On, ihan joka kerta.”
Kuitenkin Saarinen on muuttunut, ilmiselvästi. Mies, joka muutama vuosi sitten ilmoitti Kuka kukin on -kirjassa harrastuksikseen ruusujen ja kahviloiden lisäksi “systeemikritiikin”, pohtii nykyään vakavoituneena, onko kritisoiminen sittenkään niin hyödyllistä kuin olemme tottuneet ajattelemaan.
“Kritiikki maailman älyllisen haltuunoton muotona on yliarvostettu, ennemminkin terävöittäisin kykyä ajatella toisin – luovasti, täydentävästi – kuin ajatella kriittisesti. Silloin ei etäännytä toisesta ihmisestä vaan hankkiudutaan rinnakkainoloon toisen ajattelijan kanssa. Mukana on yhteisöllinen elementti”, hän laukoo pinkinvärisessä puvussa ja pantterikuvioisissa kengissä.
Jo kolmatta vuotta Saarinen on vetänyt kurssia onnistumisen filosofiasta ja psykologiasta yhdessä psykologi Kirsti Longan kanssa. Alunperin Risto Ihamuotilan yliopiston avajaispuheessa vuonna -95 esittämän ehdotuksen pohjalta ideoidut luentosarjat ovat olleet suuri yleisömenestys.
Kurssille osallistuvien ihmisten antama palaute on yltiöpositiivinen, on saatu voimaa elämään ja lähdetty iloisina pois. Se saa sivullisen lähes vaivautumaan: ollaanko nyt luennolla vai herätyskokouksessa?
Luennon aikana Saarinen ja Lonka pistävät yleisön hetkeksi keskustelemaan pienissä ryhmissä. Vuorossa on ryhmissä tapahtuva “uskomattoman räjähdysvoimainen energiakeskustelu”, jolle varataan aikaa 20 sekuntia. Yleisöltä kysytään mikä kuluneen kevään luentosarjassa on jäänyt päällimmäiseksi mieleen.
Saarinen kiertää mikrofoni kädessä hakemassa vastauksia. “Elämän kehyskertomuksen” pohtiminen on humauttanut veren päähän yhdelle, toinen antaa palautteen Saarisen kengistä: “Mua on aina hykerryttänyt kun olen katsellut niitä. Kun esimerkiksi ne Mikki Hiiri -kengät ovat aina ihan eri asia kuin se yläosa.” Kolmas kertoo saaneensa takaisin elämänilon: “Ystävät ovat alkaneet kysellä olenko rakastunut.” Joku taas on vapautunut epäonnistumisen peloista ja uskaltanut kukoistaa.
Jäähyväisjuhlan yllätysnumerona paikalle saapuu kansleri Ihamuotila, joka ojentaa Saariselle yliopiston pronssisen mitalin “kiitokseksi luentosarjan alkuunsaattamisesta ja luovan hulluuden tuomisesta yliopistolle”. “Toivon, että tämä panee Esan ajattelemaan, että eikö sittenkin kannattaisi jatkaa tulevaisuudessa”, Ihamuotila kommentoi yleisön runsaita aplodeja.
Kun tulee Saarisen oman puheen aika, yleisö jälleen kerran sekä itkee että nauraa. Myös miehet nieleskelevät.
Mikä siis on hänen salaisuutensa? “Se mies on kuin ilokaasu, tehoaa jälkiä jättämättä. Kaikki ovat hurjan vaikutettuja mutta eivät jälkeenpäin muista miksi”, analysoi eräs Saarista kuunnellut päätoimittaja.
“Hän edustaa uutta yrityskulttuuria, näitä äidin yllyttämiä poikia, kuten Sarasvuokin”, sanoo ihmisiä työkseen tarkkaileva ohjaaja. Kouluttajan ammatissa vuosia toiminut mies puolestaan pitää Saarisen antia yksinkertaisena psykologiana, joka kuorrutetaan vetävillä käsitteillä.
Saarisen työpari tohtori Kirsti Lonka myöntää Saarisen helppouden. Hän pitää sitä kuitenkin näennäisenä: “Se on balettitanssijan kepeyttä, sitä että hyvä esitys antaa vaivattoman vaikutelman eikä läähätys kuulu. Esa muokkaa asiat näennäisesti yksinkertaiseen muotoon. Mutta jos ajatellaan itse substanssia, helppoa se ei ole. Esa lukee aivan koko ajan ja hankkii lisää tietoa, huomattavasti enemmän kuin minä ikinä ehdin.”
Filosofikollega Thomas Wallgrenilta kysyttäessä tämä tuskailee, miksi ylipäänsä pitäisi puhua juuri Saarisesta. Mutta miksi ei, vastustan – tuote nimeltä Esa Saarinen kuuluu populäärikulttuuriin, jossa normaali painovoima ei päde.
“Filosofialle on tietenkin ongelma, että meillä on filosofi, joka on lööppinimi. Ja koko filosofia on julkisuudessa mytologisoitu; siihen kohdistuu vääriä odotuksia”, Wallgren sanoo.
Hän antaa tunnustusta Saariselle hurmaavana esiintyjänä ja älykkäänä keskustelijana. “Hän on myös hirveän hyvä oivaltamaan merkityksiä tässä ajassa, joka potee merkityksen katoa. Se, että joku osaa kirkkaasti näyttää perusasioiden arvon, on merkittävää.”
“Mutta sitten – Esa suhtautuu itseensä ja maailmaan luvattoman kevyesti. Hän ei ole koskaan miettinyt vakavasti, mikä on esimerkiksi hänen suhteensa kehitysmaihin; hän haluaa olla menestyjien puolella. Pinnallinen näkemys menestyksestä on moraalisen sokeuden ja piittaamattomuuden lähde”, sanoo Wallgren ja lisää, että sama puute toki vaivaa muitakin kuin Saarista.
Saarinen itse ei jaksa kiistää Wallgrenin moitetta. “En tiedä, voisiko kaikkeen olla kantaa. Maailmassa on vääryyksiä, joiden eteen ei ole voimia tehdä”, hän miettii hiljaisena.
Luento on ohi. Saarinen on puhunut rinnallakulkijoiden tuesta, sisäisen kutsun kuuntelemisesta, sinapinsiemenestä, josta kasvaa puu. Hän sanoo puhuvansa mieluummin haavojen kielestä kuin heikkoudesta, “koska haava on jotakin sellaista, mistä voi parantua – jos kykenee käynnistämään anteeksiannon prosessin.”
Kristillistä terminologiaa? Armoa? Mitä entiselle uhmakkaalle sankarille on tapahtunut?
“Sama se, mitä terminologiaa se on. Minua kiinnostaa yhä vähemmän vaikutuksen tekeminen. Yhä enemmän haluan, että asiat tulee sanotuksi niin kuin ne tulee. Haluan olla totta; rehellinen niille teemoille, jotka aidosti tulee ilmaistuksi mun kautta.”
Entä Esa Saarisen jäähyväisluennon viimeiset sanat? “Jokainen on tavattoman hauras, riippumatta siitä millaisia sankaritekoja on saavuttanut. Näihin sanoihin haluan päättää tämän kevään.”
KUVATEKSTIT
“Tämä on näillä näkymin dosentti Saarisen viimeinen luento yliopistolla. Toivotaan, että hän lähtee niin hyvällä mielellä, että tulee vielä takaisin.” (Kirsti Lonka luennon alussa)
“Tuo Kirsti on kyllä aivan ihana eikä tuo Esakaan niin kamalan snobilta enää vaikuta. Muistan kuinka olin raivoissani joskus filosofian luennolla, kun tyttöjen housut kostuivat Esan lasketellessa menemään.” (Ote erään kurssilaisen luentopäiväkirjasta)
Eräs Saarisen kuuluisimmista kenkäpareista on pantterikuvioinen malli: “Yksi asia, joka mua on huvittanut, on Esan kengät. Mua on aina hykerryttänyt, kun olen katsellut niitä.” (Osallistujan kommentti viimeisellä luennolla)
“Miksi rinnallaolo ja siitä puhuminen on niin tärkeätä? Siksi, että tuhon, julmuuden ja latistuksen voimat pitävät huolta itsestään, vastavoimat ei. Olennaista on se, kuka pysyy rinnallasi. Sillä ympärillä häärii keppihyypiöitä, jotka tökkii tultasi sammuksiin.”
“Tää oli aivan mainio tää vanhempi rouva, jonka kanssa kävin uskomattoman energiakeskustelun arkiluovuudesta. Se oli luova naama. Sen näki heti. Sillä oli niin paksut silmälasitkin, että mun oli pakko kysyä niistäkin. Se ei ollut sellainen, joka tuijottaa kun maksalaatikkoblokki pyörii mikroaaltouunissa vaan sellainen, joka kikkailee päivätansseissa.” (Ote erään kurssilaisen luentopäiväkirjasta)
Eija-Riitta Korhola
Suomen Kuvalehti, Toukokuu 1998
