Harvoin käy niin, että tavallinen suomalainen soittaa minulle Brysselin toimiston pöytäpuhelimeen asti. Keskiviikkoiltana soitti henkilö, joka esitteli itsensä ja kertoi olevansa haminalainen paperimies: kerran jo työnsä menettänyt Summan tehtaan sulkemisen vuoksi, uudelleen töitä löytänyt mutta taas epävarmassa tilanteessa. Työntekijöille oli kerrottu siitä, miten rikkidirektiivi tulee nostamaan kustannuksia.
Mies halusi puhua juuri siitä, rikkidirektiivistä. Miksi te sen siellä oikein teitte? Mikä oli vaikuttimenne?
Kerroin tietysti sen kaiken saman, minkä olen aiemmissa blogeissanikin sanonut: kyseessä on useiden onnettomuuksien summa. Useimmat suomalaismepit vastustivat Satu Hassin luotsaamaa direktiiviä. Alun perin vahinko tapahtui jo IMO:ssa, mutta suomalaisraportööri ei käyttänyt vaikutusvaltaansa vahingon torjumiseen. Mitään ei ole enää tehtävissä, ja viiden vuoden ajan Välimeren alueella tulee olemaan jopa 45 kertaa löysemmät rajat.
”Oot sie koskaan käyny suomalaises paperitehtaas”, mies kysyi. Hän tahtoi tietää, ymmärrämmekö me mepit, miten hienoja ja puhtaita paperitehtaat nykyään ovat. Vesi, joka otetaan merestä, palaa sinne puhtaampana kaikkien niiden mekaanisten ja biologisten puhdistusmenetelmien jälkeen. ”Summassa me sanottiin niitä aina mömmöiksi, et paas nyt niitä mömmöjä. Ne ötökät puhdisti sen veden. Se vesi oli sellast, että olis kuule voinut laittaa mukin alle ja juoda, siihen puhdistamiseen oli laitettu rahaa ja paljon.”
Miehen kysymys oli yksinkertainen. Miksi puhtaimpia rangaistaan? Mikä on sellaisen politiikan vaikutin? Jokainenhan käsittää, että kuljetusfirmat voivat lisätä kustannuksen hintoihinsa mutta paperitehtaat eivät voi. Eikö siellä ajateltu, että Suomi on muutenkin hoitanut asiansa hyvin?
Sanoin, että soittakaa paperimiehet vastuuhenkilöille suoraan, kertokaa miltä tuntuu, tai kirjoittakaa yleisönosastoihin. Jos minä nostan vihreän politiikan ongelmia esiin, toimittaja päättelee, että kyseessä on poliittinen kilpailu ja keski-ikäisten naisten kissatappelu. Että tässä tehdään vain politiikkaa.
Toinen päähänpinttymä on se, että suomalaisen teollisuuden puolustamista tulkitaan suurpääoman asialla olemiseksi. Ei tahdota nähdä, että kyse on työpaikoista: me rikkidirektiiviä vastustaneet olemme olleet duunarin asialla. Kyllä bisnes aina pärjää, ei siitä tarvitse kantaa huolta – jos ei muuten niin menemällä muualle ja vaihtamalla alaa. Ihmisille se on vaikeampaa.
Rikkidirektiiviä on perusteltu luvuilla, joiden alkuperä on hatara: on mainittu kymmenientuhansien ihmishenkien pelastuvan direktiivin avulla. Haluaisin viitata kirjoitukseen, jossa savukaasujen rikkipitoisuuksia tutkiva ympäristötekniikan dosentti piti väitteitä humpuukina: “Tämän päivän pienillä rikkidioksidipitoisuuksilla tuskin enää on minkäänlaista vaikutusta ihmisten terveyteen, joten pitoisuuksien vähentäminen ei myöskään siihen vaikuta. Nolla miinus nolla on nolla.” Hätäisellä aikataululla toteutettu rikkidirektiivi sen sijaan tuhoaa tuhansia suomalaisia työpaikkoja, heikentää julkista terveydenhuollon resursseja ja lisää maantieliikennettä kasvattaen onnettomuusriskejä ja kasvihuonekaasupäästöjä.
”Ei nyt käydä ihan itkemään. Mutta tietysti pahalt tää tuntuu. Nyt toimitaan Suomea vastaan, sitä mie en oikein käsitä. Et väliäkö Suomesta. Se on ehkä sellainen naiivi lapsenusko että maailma parantuu tällä. Koittakaa nyt jotain tehdä, että saisitte vähän lievennettyä edes.”
Pahoittelin, että juna meni jo. Mutta lupasin kertoa terveiset. Ne on tässä.